Autonavigaattori aivan hukassa

Meidän autossamme on navigaattori, joka puhuu puhumasta päästyäänkin, ohjaa ja viittilöi, mutta ei koskaan löydä kotiin.

Ostimme Mitsubishi Pajeromme käytettynä Japanista, kuten moni tekee, ellei löydä sopivaa paikan päällä esimerkiksi joltakulta, joka on juuri muuttamassa pois. Japanista tuotavat autot ovat suhteellisen hyväkuntoisia, ratti on oikealla puolella kuten pitääkin ja myyntisivustot ovat luotettavia.

Varjopuoli on tietysti se, että rahtia pitää odotella, ja pitkä matka myös lisää hintaa. Mutta toisaalta lähes kaikki tulee tänne kaukaa. Siihen tottuu.

Auton peruutuskamera hoitaa myös navigaattorin tehtävät. Me käytämme sitä pelkästään kamerana. Muuta emme voi, sillä laite puhuu ja kuuntelee vain japania.

Aina, kun kärryn käynnistää, se lausuu tervehdyssanat, ja peruutuskameran ruudulla alkaa tapahtua. Laite ohjaa meitä johonkin. Mihin, se on tähän asti ollut arvoitus. Kieltäkään ei ole voinut vaihtaa, ovathan komentovalikotkin meille täyttä japania...

Olen välillä miettinyt laitteen poistamistakin - se nököttää korkealla ja häiritsee hiukan näkyvyyttä -, mutta samalla menisi peruutuskamera.

Kertoisiko joku pliis, missä me mennään? (No, nyt tiedetään sentään kaupunki.)

Toissa viikon perjantaina Aalto-yliopiston, Nokian, paikallisen Idéario-yrityshautomon ja Suomen lähetystön yhdessä järjestämä CodebusAfrica-koodaustapahtuma Maputossa päättyi, ja kun lähdimme Idéariosta, jonka tiloissa koodibussiviikko pidettiin, kyytiin astui Suomessakin kuuden vuoden ajan opiskellut ja työskennellyt japanilainen viulisti Maya.

Maya soittaa tällä hetkellä Maputossa muun muassa Xiquitsi-orkesterin riveissä. Me olimme menneet hänen juttusilleen edellisviikolla Xiquitsin konsertin jälkeen ja kutsuneet hänet vierailemaan koodausviikolla.

Koodausta opetelleet koululaiset ja opiskelijat olivat voineet tehdä omia melodioitaan, ja Maya tuli viulunsa kanssa päättäjäisiin improvisoimaan, kun näitä kappaleita kuunneltiin, tanssittiin ja laulettiin.

- Minne te olette menossa, kysyi Maya turvavyötä kiinnittäessään.

Lähetystöön, ja voimme viedä sinut minne tahansa, vastasin. Ei kun tarkoitin, että navigaattori kysyi juuri, minne olette menossa, Maya täsmensi. Hei, meillä on vihdoin tulkki!

Ne tervehdyssanat ovat todellisuudessa ilmoitus puuttuvasta moottoritiekortista - Maya tuli selittäneeksi meille japanilaisen highway card -maksukäytännön. No nyt on sekin tuttu, jos joskus joutuu Japanin highwaylle.

Seuraava tieto oli odottamattomampi. Laite kaahaili viulistimme kotikaupungissa! Olin juuri hetkeä aikaisemmin koodibussiviikon päättäjäiskonsertissa kysynyt Mayalta, mistä hän on kotoisin, ja hän oli kertonut varttuneensa Nagoyassa.

"Hei, minä tiedän missä me ollaan", viulisti hihkaisi, "tuossa on kanaali ja tuossa tuttu puistikko... Navigaattori on Nagoyassa! Olen konsertoinut tuon kanaalin varrella."

Navigaattori huristaa Nagoyassa, auto Maputossa, Maya ja minä takapenkillä.

Mikä sattuma! Mayakin tuijotti näyttöä epäuskoisena. Vähältä piti, ettemme pyörähtäneet hänen kotiovensa ohi.

Mutta laite parka sekoili ja turhautui, kuskimme ei totellut sen komentoja, kone oli tuomittu etsimään uusia reittejä koko ajan. Nuoli hyppeli näytöllä miten sattui.

Mayasta oli merkillistä, etteivät käytettyjen autojen myyjät poista navigaattoreista edellisten käyttäjien tietoja. Ehkä myyjät olettavat, ettei niitä kohdemaissa kukaan ymmärrä. Todennäköisemmin heillä on vain kiire myydä autot eteenpäin, ja navigaattorin tietojen tyhjennys kuuluisi omistajalle.

Kyytiläisemme myös vahvisti oletuksemme, ettei navigaattorin kieltä voi vaihtaa. Hän kertoi, että monet laitteet tehdään japaninkielisille markkinoille.

Pian oli jo aika jättää viulisti kyydistä. Navigaattorin kanssa on kaikki ennallaan. Sen koulutus jäi kesken, vaikka Maya ehti vaihtaa sen kanssa muutaman sanan. Pitää odottaa seuraavaa kyytiä. Ehdin kehaista hänen capulanatunikaansa, joka näkyy kuvassa, ja meillä on suunnitteilla matka ompelijan luo.

Mutta nyt sentään tiedämme, missä me navigaattorin kanssa seikkailemme. Ei se ole pihalla, se on Nagoyassa. Ja taidan pysyä kuvitelmassani, että auto tervehtii minua kohteliaasti joka päivä. Mitään moottoritiekortteja tässä käytetä.

Terkuin Lotta

Antiikkikauppoja Etelä-Afrikassa

Taskukellon etsintää (ja elvyttelyä)

Puoliso lähti Etelä-Afrikkaan tarkistuttamaan helmikuussa hajonnutta solisluutaan (toivottavasti se on jo kunnossa!), ja mietin, että pitäisi muistaa varata sieltä jokin majapaikka elokuuksi suunniteltua viikonloppureissua varten. Meille kun tulee silloin, sopivasti koulujen alun myötä, Suomesta perhettä kylään.

Etelä-Afrikka tuo monien turistien mieleen ensimmäiseksi safarin, ainakin tässä Mosambikin rajan lähellä, sillä tällä suunnalla on Krugerin kansallispuisto. Mutta on siellä paljon muutakin. Me kävimme alkuvuodesta taskunaurisjahdissa White Riverissä Krugerin laidalla.

Kellohullun työpöytä.

Nuorempi poikamme oli jo pitkään toivonut lahjaksi taskukelloa. Ensin joulu-, sitten syntymäpäivälahjaksi, kun joulu tuli ja meni ja oli ilmeistä, ettei Maputosta löydy ainakaan  taskunauriita. Löytyisiköhän muuten Suomesta? Saa antaa vinkkejä!

Suloinen Casterbridge-ostoskeskus White Riverissä on oma pieni, erillinen saarekkeensa piilossa maailman murheilta. Olen tainnut mainita sen aikaisemminkin. Se ei ole tavanomainen ostari, sillä siellä ei ole yhtään isoa ketjukauppaa.

Antiikkiliikkeen aulasta tällainen katseenvangitsija puutarhaan?

Ketjukauppojen sijaan siellä on hauskoja erikoiskauppoja, kuten juuri meidän kaipaamamme vanhoihin kelloihin erikoistunut liike ja alueen omaa Sabie Valley -kahvia myyvä kahvila/kahvikauppa. Lapsille Casterbridge voi juuri tästä syystä olla vähän tylsä. Mutta taskunaurisjahti teki siitä kiinnostavamman. Miksi ostaa uutta kelloa, kun kauniita vanhojakin on, tuumi poikakin. Nyt voisi lisätä vielä kolmannen adjektiivin: kauniita, vanhoja ja mielellään myös toimivia...

Tämä siro kaunotar oli aika hintava.

Monilla afrikkalaisilla on hersyvä huumori, myös asiakaspalvelutyössä, ja muistan yhä, miten ajomatkasta väsyneinä kömmimme kahvilan kynnyksen yli ja totesimme haluavamme hyvää kahvia.

"Harmi, koska me myymme vain pahaa kahvia", vastasi myyjä kasvot peruslukemilla ennen kuin räjähti nauruun.

Pieni elokuvateatteri löytyy, näytöksiä on muutama viikossa. Vanhoilla kirjoilla on oma kauppansa, ja antiikkihuonekaluja myydään parissakin liikkeessä. Yhden antiikkiliikkeen yhteydessä on pieni automuseo.

Siellä iskin kerran silmäni kauniiseen, Punaisen Ristin käytössä olleeseen kirjoituskonevanhukseen, johon kuului myös nahkainen kantolaukku.

Koska Casterbridgeen on luonnollisesti Maputosta melkoinen matka, olimme pettyneitä, kun kellokauppa onnistui olemaan kaksi kertaa kiinni juuri silloin kun me olimme onnistuneet sovittelemaan ajomatkan ja yöpymiset aikatauluihimme.

Myös taskunaurista himoitseva sankari oli pettynyt, kun tuntikausien kökötys autossa ei tuottanutkaan tulosta. Naapuriliikkeen omistaja soitti kellokaupan pitäjälle, ja saimme sentään edistettyä asiaamme. Etelä-Afrikassa on pitkät välimatkat kuten Afrikassa yleensäkin - kauppias oli tapaamassa aikuisia lapsiaan.

Kellokauppias askarteli korppulampun.

Kävin samalla reissulla katsomassa uudestaan sitä kirjoituskonetta, mutta se oli tällä välin löytänyt uuden kodin. "Sitten minun ei auta muu kuin lähteä metsästämään uusia", antiikkikaupan nainen sanoi.

"Tässä työssä ihaninta on etsiminen, valikointi ja löytäminen. Ja ostaminen! Rakastan vanhojen esineiden ostelua ja kiertelyä huutokaupoissa, mutta yhtälö toimii vasta kun asiakaskin haluaa ostaa."

Kolmannella yrityksellä olimme varmistaneet etukäteen, että kelloliikkeen ovi olisi viimein auki. Varoimme myös tulemasta lounasaikaan, sekin voi pikkuliikkeissä merkitä suljettuja ovia.

Tikitys tervehtii tulijaa!

Ja vaivannäkö palkittiin. Vakuuttavan näköinen taskunauris lepäili vierustovereineen vitriinissä. Se tarkistettiin ja vedettiin, ja ylpeä omistaja poistui liikkeestä kello taskussaan. ("Jos haluatte tietää, paljonko kello on, niin kysykää minulta!") Kauppias antoi muutaman ensiapuvinkin ja kehotti palaamaan, jos kello temppuilisi.

Taskunauris, vihdoinkin!

Ja temppuilihan se, tietysti. Vanha taskunauris oli komea, mutta kaipasi ehkä takaisin vitriiniinsä, eläkepäiviä viettämään! Kysyimme ahkerasti kelloa, mutta ajat olivat auttamatta aika viitteellisiä.

Muutaman viikon päästä oli taas lähdettävä White Riveriin. Tällä kertaa alkuperäinen kello jäi sinne hoitoon, ja me saimme mukaamme peräti kaksi varakelloa.

Ensimmäinen toimi aikansa, sitten otettiin käyttöön toinen, joka toimi ensin, näytti sitten ihan omia aikojaan ja pysähtyi lopulta.

Olimme kyllä saaneet vinkkejä niiden huoltamiseen (useimmiten kellojen pysähtelyyn oli ihan selkeä syy), mutta omat konstit loppuivat pian.

On kyllä ihailtava sitä, miten kärsivällisesti 2000-luvun lapsi jaksoi joka päivä vetää kellonsa sen jälkeen kun hänelle neuvottiin tämä muinainen sormijumppa.

Housutkin muuten piti taskukellon tultua valita aina sen mukaan, että niissä oli kellolle se tasku ja ketjulle vyölenkki. Osa sortseista jäi virattomiksi.

Mutta nyt molemmat nauriit lepäävät kaikkensa antaneina komerossa.

Kohta pitää varmaan lähteä Casterbridgeen hakemaan sitä alkuperäistä kelloa (ja viemään nämä kaksi hoitoon).

Se onnistuu ehkä elokuisella perhereissulla... Lienee viisasta pyytää tällä kerralla pyytää jo valmiiksi pari varanaurista mukaan!

Seuraavalla kerralla näppään kellokauppiaastakin kuvan. Vanhojen kellojen keräily, korjaus ja myynti on elämäntapa.

Hän on ilmiselvästi niin innoissaan tikittäjistään ja muista esineistään (hänellä oli isot kokoelmat muun muassa hassunkurisia sytyttimiä), ettei taskunauriiden oikuista viitsi edes harmistua.

Kahviako näistä nyt pitää juoda? Vai viiniä?

Kauppias on myös armoitettu näpertäjä. Ostimme häneltä ihan huvin vuoksi muun muassa kahvikupeista tuunatut viinilasit, jotka hän oli tehnyt liittämällä vanhoihin kuppeihin viinilasijalat, nekin vähän uuteen uskoon pantuina. "Kun mietin, mitä tekisin kupeilla, joiden lautaset olivat kadonneet... " Kreisi idea, joka koristaa nyt meidän astiakaappiamme.

Terkuin Lotta

Oliko sulaa hulluutta jättää työpaikka? Mietteitä podcastissa

Tällä viikolla sain tarinoida kahvikupposen verran kuulumisia Helena Liikanen-Rengerin ja Lilli Kääriäisen toimittamassa Kahvihetkiä maailmalla -podcastissa, jossa eri puolilla maailmaa asuvat suomalaiset kertovat elämästään.

Podcast löytyy Me naisten nettisivuilta osoitteesta http://www.menaiset.fi/blogit/cafe-au-lait. Käykäähän kuuntelemassa, jos kiinnostaa!

Helenan ja Lillin kanssa oli antoisaa jutella, ja yhteydetkin toimivat - seuraavana päivänä samaan aikaan nettiyhteys oli taas vaihteeksi poikki. Samana päivänä loppui myös kaasu, ja vaikka meillä oli yksi täysi vaihtopullo, seuraavaa vaihtopulloa ei ole vielä löytynyt. Kaasua ei tunnu nyt olevan missään.

Haastattelijoitani kiinnosti muun muassa elämä diplomaattirouvana: millaista se on? Ja millaista oli jättää oma työpaikka? Minähän en ole mitenkään kovin nuorena joutunut tähän elämään, vaan ehdin saada ihan tukevan jalansijan työelämässä ennen kuin lähdin. Kolmesta lapsestani vanhin on jo omillaan. Oliko sulaa hulluutta nostaa kytkintä?

Lyhyessä podcastissa ei ole mahdollista sukeltaa kovin syvälle, mutta näitä teemojahan pyörittelee omassa päässään oikeastaan koko ajan.

Diplomaattipuolisoihin, etenkin -rouviin, kohdistuu aika paljon ennakkoluuloja ja yleistyksiä. Perinteinen käsitys ja perusvitsien aihehan on se, että diplomaattirouvat ovat tyhjäpäitä, joilla ei ole mitään muuta tekemistä kuin siemailla gin toniceja uima-altaillaan ja klubeillaan, ilman pienintäkään käsitystä ympäröivän elämän todellisuudesta.

Todellisuus on tietysti monimutkaisempi. Minullakin on se ginipullo edelleen ostamatta!

Kuvasta puuttuu sävyyn sopiva gin tonic, mutta kissalla on vihdoinkin riittävän iso juomakuppi.

Arkihan nyt on tietysti arkea kaikkialla. Esimerkiksi minusta tuntuu usein siltä, että aikani kuluu pitkälti ruokakaupoissa - kaikkea kun ei saa yhden katon alta.

Ja sitten on tietysti sellaiset asiat kuin se kaasu tai netti, joka on välillä toiminut todella hitaasti. Monet käytännön asiat tulevat ensimmäiseksi kotona paljon oleskelevan tietoon. Vastapainoksi on tietysti vain mukavaa, että välillä on tilaisuuksia, kuten hienon Xiquitsi-orkesterin klassisen musiikin konsertti tällä viikolla.

Nyt on menossa eurooppalaisen elokuvan viikko, johon en ole vielä ennättänyt. Valitettavasti mukana ei ole yhtään elokuvaa Suomesta, vaikka Ruotsistakin taitaa olla peräti kaksi.

Eurooppa-päivän viettoa Maputon portugalilaisella koululla - esiintymässä mosambikilainen reggaebändi Gran´Mah.

Mutta niihin kohtalotovereihin. He ovat tietysti aivan samanlaisia ihmisiä kuin sinä ja minä, me kaikki. Tavallisia miehiä ja naisia, joita kaikkia on ehkä yhdistänyt kyky ja halu lähteä eli jonkinasteinen uteliaisuus elämää kohtaan.

Kansainvälisen politiikan ammatikseen valinneilla ihmisillä on useimmiten puoliso, joka on myös panostanut opintoihinsa. Niinpä oikeastaan kaikilla kohtalotovereillani on tai oli kotimaassaan työ, jonka jättäminen tai jatkaminen on aina mielessä, tavalla tai toisella - siitä puhuin podcastissakin.

Yksi kohtalotoveri sanoi kerran osuvasti, että hänestä tuntuu siltä kuin hän olisi eläkepäivänsä jo viettänyt. Ja nyt mielessä on pikemminkin se, miten voi olla maailmalle hyödyksi sitten kun lapset lähtevät omille teilleen. Eri asia on sitten se, mille alalle voi työllistyä, kun aloittaa myöhään. Aina ikä ei ole vain numero eikä maailmalla kerättyä kielitaitoa ja elämänkokemusta ole välttämättä helppo myydä työnantajille.

Samaan aikaan työssäkäyvä puoliso ehkä jo kaipaa sille oikealle eläkkeelle!

Monilla on myös jatkuvasti pieni huoli siitä, miten vanhenevat vanhemmat tai aikuistuvat lapset pärjäävät kotimaassa.

Vähän aikaa sitten juttelin yhden madagaskarilaisen tuttavan kanssa - upea, kielitaitoinen, korkeasti koulutettu nainen. Kehaisimme yhteistä tuttua ja tämän säteilevää, energistä olemusta. "Tiedätkö mistä se säteily johtuu, Lotta", juttukaverini sanoi hiukan apeana. "Hänellä on oma työ."

Eikä minulla ollut siihen tulkintaan mitään huomauttamista. Käsitin, mitä ystävättäreni tarkoitti.

Työ on minusta yksi tärkeimmistä hyvinvointia lisäävistä tekijöistä. Oman työn jättäminen ei aina ole helppoa. Valehtelisin, jos sanoisin, ettei minulla ole aika ajoin ikävä työyhteisöä. Ja tarkoitan nimenomaan työyhteisöä, en vain työtä. Yhtä tärkeää viiteryhmää.

Ilman sitä paikkansa joutuu määrittelemään jollakin tavoin uudestaan, vaikka en erityisemmin rakasta myöskään sitä ajatusmaailmaa, jossa ihminen on yhtä kuin työnsä.

Monille  puolisoille työ on myös hiukan arka asia. Siksi siitä ei usein puhutakaan.

Mutta joskus siitä ei puhuta yksinkertaisesti siksi, että on niin paljon kaikkea muuta kiinnostavaa, mistä puhua!

Töiden käynnistäminen esimerkiksi täällä ei myöskään ole välttämättä ihan helppoa, monestakaan syystä, joista työlupa-asiat ovat vain yksi. Täällä Maputossa olen tavannut myös perheitä, jotka vuorottelevat: välillä mennään isän työn perässä, välillä äidin. Usein molemmilla on ura kansainvälisissä järjestöissä.

Toisaalta on myös hauskaa, kun ammatti ja koulutus eivät määrittele identiteettiä. Olen käynyt monia keskusteluja ihmisten kanssa tietämättä oikeastaan mitään heidän taustastaan. Se voi olla vapauttavaa.

Mitä ihmisistä voi päätellä hyvin niukoin tiedoin, entä milloin luulot osoittautuvatkin ennakkoluuloiksi? Olen oppinut, että ketään ei pidä aliarvioida, ja asiat eivät välttämättä ole sitä, miltä ensi hetkillä näyttävät. Tärkeintä on avoimuus.

Mutta ystävystyminen ei aina ole helppoa, sillä monet eivät edes etsi uusia ystäviä. Maiden ja koulujen vaihtaminen on raskasta lapsille, mutta ei se aina ole helppoa aikuisillekaan. Jokaisella on oma selviytymisstrategiansa, joista tietoinen etäisyyden pitäminen on yksi.

Siksi en heti tainnut tajutakaan, että australialainen ystäväni Ellie, hengenheimolainen, halusi oikeasti ystävystyä kanssani. Hyväsydäminen, huumorintajuinen Ellie, joka tämänkin blogitekstin kirjoittamisen aikana soitti ja pyysi lounaalle.

Sillä moni muu "mennään lounaalle lähiaikoina"-heitto on todellakin tarkoitettu vain heitoksi.

Belgialainen kohtalotoverini, kotimaassaan opettajana työskennellyt Béa, joka taitaa kohta palata kotimaahansa viettämään eläkepäiviä (niitä virallisia!), huokaisi viime vuonna menettäneensä ainoan todellisen ystävänsä Maputossa, kun tämä lähti toiseen maahan.

"She was my sister in arms", Béa sanoi englanninkielistä sanontaa mukaillen ja jatkoi, että tälle naiselle hän saattoi soittaa silloinkin kun ei ollut niin hyvä päivä, kun kotona oli ollut riitaa tai kun masensi. He tekivät myös yhdessä pitkiä kävelyretkiä Maputossa, jossa käveleminen on usein hauskempaa kaksin kuin yksin.

Ymmärsin, mitä Béa tarkoitti. On paljon hyvän päivän tuttuja, mutta entä ne huonomman päivän tutut? Kaikkea ei aina viitsisi kaataa kotijoukkojenkaan niskaan.

Olen kylläkin huomannut, että täällä on hyvin paljon hyvin avuliaita ihmisiä, sekä suomalaisissa että muissa. Minut on haettu kotiovelta ruokakauppaan, kahville, konserttiin, kielikouluun, ratsastustunnille, haastatteluun ja ties minne. Kotiovelle on tuotu kissanhiekkaa ja perunoita. Ihmiset auttavat toisiaan. Rakkaat Marika, Katja, Tzitzi ja monet muut - te tiedätte kyllä, kuinka tärkeitä olette.

Edelleen sanoisin kyllä saman kuin Helenalle ja Lillille podcastissa: katuisin, ellen olisi sanoutunut irti ja lähtenyt. Oli se sitten sulaa hulluutta tai ei, eli minulla ei ole vastausta omaankaan kysymykseeni. Ja joskus vastaukset tietää vasta jälkikäteen. Tulevaisuudestaan ei tiedä kukaan, mutta hetkessä elämisen taidosta on täällä hyötyä.

Ellen olisi lähtenyt, kaikki tämä olisi jäänyt kokematta. Enkä olisi tutustunut kaikkiin näihin ihaniin, maailmankuvaani avartaneisiin ihmisiin.

Pidän Maputon aidosti kansainvälisestä ilmapiiristä. Pidän siitä, mitä olen oppinut, vaikkei se aina ole mukavaa ollutkaan. Tai ehkä pidän siitä juuri siksi.

Jollain tasolla Afrikka on tehnyt minut onnellisemmaksi, vaikka tämä ympäristö on täynnä ristiriitoja, kysymys- ja huutomerkkejä.

Sunnuntai rannalla: leijasurffareita ja mosambikilainen hääseurue.

Saattaa olla, että olin keskimääräistä valmiimpi lähtemään, koska olen asunut ulkomailla jo lapsuudessani. En kuitenkaan ole mikään traveller-intoilija.

Minusta mielekästä elämää voi elää monin tavoin, eikä maapallon kiertäminen ole henkisen kasvun, avarakatseisuuden tai täyden elämän edellytys. Pään sisäinen vireys ratkaisee. Ja sitä voi ruokkia kovin monin tavoin. Aina ei ole mahdollistakaan lähteä, vaikka haluaisi.

Mutta kaipasin itse toisenlaista näkökulmaa maailmaan, ja minulle se suotiin menolippuna Maputoon. Olen kiitollinen siitä ja myös iloinen, että uskalsin.

Olen myös iloinen siitä, että lapseni saavat kokea (koulu)maailman, jossa ihonväri ja kansallisuus ovat vain kaksi asiaa monien muiden joukossa - lapsille vieläpä aika epäolennaisia -, eikä niihin liitetä mitään sellaisia merkityksiä, jotka eivät niihin kuulu.

Pelkästään siitä syystä kannatti lähteä.

Terkuin Lotta

Kielletty puu, karjalanpiirakoita marttojen malliin ja muuta Afrikan arkea

Hei taas, rakkaat lukijat! Viikot ovat kuluneet kuin varkain.

Jos edellisestä blogipostauksesta on vierähtänyt luvattoman paljon aikaa, syynä on vain se, että kulunut kuukausi on ollut, jos ei nyt suorastaan kiireinen, ainakin ohjelmantäyteinen.

Mutta Maputossa on kaikki hyvin.

Pääsiäismunat palmussa- bongaa kuvasta myös kaikkialle ehtivä kissa.

Afrikan arki pyörii - juuri luin uutisista, että Krugerin luonnonpuistosta reviiritaistelujen seurauksena omille teilleen lähteneet leijonat on tavoitettu Mosambikin rajan tuntumasta. Matkan varrelta oli kuulemma löytynyt karjaa pahimpaan nälkään.

Tanssijat ja muusikot toivottavat tervetulleeksi Mosambikiin.

Brysselissä asuva kääntäjäystävättäreni käväisi lapsineen ja ystävineen pääsiäislomallaan Maputossa asti. Kun odottelin joukkiota lentokentällä, sain yllättäen nauttia tanssiesityksestä kentän aulassa. Miksi moinen, tiedustelin.

Kansainvälisten vieraiden tavallista juhlavampi vastaanotto pääsiäisen kunniaksi, minulle kerrottiin. Sehän sopi, olinhan minäkin kansainvälisiä vieraita vastassa.

Vaikka yhteinen aikamme oli todella lyhyt - ystävättäreni lennähti tänne Etelä-Afrikkaan suuntautuneen lomamatkansa päätteeksi -, olen kiitollinen siitä, että hän halusi ja saattoi panostaa tähän ylimääräiseen mutkaan, Maputo kun ei ole mikään tunnettu ykköslomakohde vaan pikemminkin roads less travelled -osastoa. Siksi jokainen tulija on tervetullut.

Ystäväni asettui seurueineen hotelliin, koska meillä oli juuri tuolla viikolla kotona täyttä: isännöimme kolmea Lusakan amerikkalaisesta koulusta tullutta poikaa, jotka viettivät viikon Maputon vastaavassa koulussa niinsanotuissa STEM(Science, Technology, Engineering, Math)-kisoissa.

Oma poikani kun on yöpynyt isäntäperheissä jo moneen otteeseen omilla samankaltaisilla urheilukisamatkoillaan. Niinsanottu hostaus on helppoa, tulijat tarvitsevat lähinnä yösijan, aamupalan ja kuljetukset. Kaikki muu hoituu koulussa.

Kalastaja kahlaa rantaan Macanetassa,

Parissa päivässäkin ehtii paljon. Brysselin delegaatio ja minä teimme arkipäivän pikavisiitin Macanetan rantaan. Kävijät lähtivät täältä sohvapöydän ja punottujen pyykkikorien kanssa - kyllä, pieni puinen sohvapöytä mahtuu matkalaukkuun, ja kahvallisista pyykkikoreista saa pientä luovuutta käyttäen käsimatkalaukun!

Samaiset pyykkikorit toimittivat ranskalais-mosambikilaisen kulttuurikeskuksen kaupassa lampunvarjostimien virkaa.

Kori kääntyy lampunvarjostimeksi CCFM:n kaupassa.

Kun esittelin kävijöille Maputon paikkoja, huomasin miettiväni omaa sopeutumistani. Kahden vuoden rajapyykin lähestyessä olo on jo toinen kuin vuosi sitten. Nautin tästä hetkestä nyt, juuri tässä kolkassa maailmaa. Sillä jonain päivänä minunkin on pakattava laukkuni, ja tämä vaihe saa tehdä tilaa seuraaville. Tiedostan ajan kulumisen vahvasti.

Olemme sopeutuneet, ainakin siinä määrin kuin se kahdessa vuodessa on mahdollista. Useimmat talossamme häirinneet, hiukan rempallaan olleet asiat on onnistuttu korjaamaan, vaikka se on vaatinut sitkeyttä.

Olemme voineet rentoutua.

Silmät ja korvat erottavat uusia sävyjä, sanoja ja värejä. Jos Maputon väri vielä vuosi sitten oli mielestäni harmaanruskea, nyt se on vihreä. (Se tosin voi johtua siitäkin, että sadekausi oli nyt oikeasti sateinen... )

Rakastan Maputon puita. Siinä, missä aluksi näin liikaa roskia, näen nyt kaikkialla vihreitä, komeita, värikkäitä puita.

Allaoleva jättiläispuu on kotikadultani, ja koska se on vankilan edustalla, tämäkin viaton kännykkäkuva johti närkästyneisiin keskusteluihin: Kuinka saatoitte! Ettekö tiedä, että julkisten rakennusten ja erityisesti vankilan kuvaaminen on jyrkästi kielletty... Tiedän tiedän, mutta olin oikeastaan kiinnostunut kauniista katupuusta, en vankilasta, anteeksi!

(Myönnän, että kuvasin puun myös hiukan kokeilumielessä: reagoiko joku? Nyt tiedän, että reagoi. Eikä ainoastaan yksi ihminen, vaan useampi. Ja ymmärränhän minä, että tällaisesta voisi varmaan saada mojovat sakot. Itse selvisin kolmen p:n taktiikalla: pahoittelemalla, puhumalla ja poistumalla.) 

Tässä siis kielletty puu.

Hus pois kuvaamasta puuta vankilan edustalla!

Enkä hermostu, vaikka pizzaa kotiin tilattaessa yksikään pizzapaikan kolmesta numerosta ei vastaa. Sehän on ihan tavallista. Etsin toisen paikan. Ja kyllä siellä ensimmäisessäkin paikassa joskus taas vastataan, johonkin numeroon.

Oma yksityiskohtansa on senkin oivaltaminen, että tällaisessa paikassa, ja puolison roolissa, sopeutuminen tarkoittaa ennen muuta sopeutumista ulkomaalaisyhteisöön. Paikalliseen elämään ei voi sopeutua kuin osittain, sillä oma viiteryhmä on toinen, oli siitä tosiasiasta mitä mieltä tahansa.

Vielä huhtikuun tapahtumia. Pääsiäisenä maalasimme munia ja ripustimme ne pihalta katkaistuun palmunoksaan (kuva ylimpänä).

Suklaamunien piilotus onnistui liiankin hyvin: nuorin etsijä taisi pahastua, kun piilot olivat liian vaikeita (meidän mielestämme tosi hyviä ja kunnianhimoisia!). Isossa talossa on, mihin kätkeä.

Suklaamuna torilta ostetun mopoauton takapenkillä.

Pienen neuvottelun jälkeen hän itse piilotti suklaamunat uudestaan, tällä kertaa niinsanottuihin normaaleihin piilopaikkoihin eli sellaisiin paikkoihin kuin kenkään ja silmälasikoteloon. Meidän piti etsiä, anteliaiden vihjeiden kera ("mitä tarvitset kun katsot telkkaria?", "mitä laitat jalkaasi kun lähdet ulos?"). Pääsiäisrauha oli pelastettu.

Tosiasia on, että löysimme tälläkin viikolla taas yhden epämuodostuneen, lämmössä nuhjaantuneen suklaamunan niistä alkuperäisistä piiloistamme. Ehkä ne eivät tosiaan olleetkaan niin loistavia... Tai no, riippuu näkökulmasta. Onnistuimme ilmeisesti piilottamaan ne myös itseltämme!

Huhtikuuhun kuului myös yllättäen karjalanpiirakoita.

Vanhempi poikani oli saanut tehtäväkseen valmistaa amerikkalaisessa koulussa jotain suomalaista suuhunpantavaa. Hän itse valitsi karjalanpiirakat, joita kukaan meistä ei ole koskaan leiponut. Hän arveli, että niistä myös muut pitäisivät, ja ne olisi joka tapauksessa helppo tarjota ja syödä - hyviä näkökohtia.

Teko-ohjeet hän katsoi netistä Marttojen opetusvideolta ("se näyttää ihan helpolta") ja kirjoitti minulle ostoslistan.

Maputossa on yksi pieni kauppa, joka myy ruisjauhojakin, ja risottoriisistä voi keittää täytteen. En millään muistanut kaupassa, mitä ruisjauhot ovat portugaliksi, mutta onneksi löytyi näkkileipäpaketti, johon oli liimattu portugalinkielinen tuoteseloste (se ei aina ole itsestään selvää). Siitä sain ruis-sanan, ja myyjä haki minulle valtavan ruisjauhopaketin.

Kassaa kiinnosti, mitä italialaista ruokaa aion ruisjauhoista valmistaa (yksi pikkukaupan kassoista on sitkeästi sitä mieltä, että olen italialainen. Voi myös olla että Finlandia ja Italia menevät sanoina helposti sekaisin, i:t ja a:t kun rytmittyvät vähän samoin.

Tällaisen kuvaviestin sain koulusta keskellä päivää: valmista tuli! Hyvältä näyttää.

Olin keittänyt riisipuuron ja sekoittanut munavoin edellisenä iltana kotona, ja seuraavan päivän aamuna pakkasin kaiken muun tarvittavan pojalle mukaan, välineitä myöten ja kylmälaukun kera. Kaikki meni hienosti, ja leipomukset tekivät kauppansa. Minullekin tuotiin kotiin yksi.

Kansainvälinen karjalanpiirakka maistui ihan tutulta, ja olin todella ylpeä 15-vuotiaasta, joka ei epäröinyt tarttua kaulimeen ja johtaa ryhmää.

Halusin tietää, oliko urakka osoittautunut odotuksia helpommaksi vai hankalammaksi.

Oli vähän vaikeampaa kuin videolla, poika hämmästeli. Videolla kauliminen ja rypytys näytti niin yksinkertaiselta.

Purskahdin nauruun. Tottahan toki karjalanpiirakoiden teko marttojen hyppysissä helpolta näyttää. Sillä ellei se martoilta suju, keneltä sitten?

Toisaalta opetusvideon ansioita ei sovi kiistää. Marttojen ohjeiden avulla yhdeksäsluokkalainen poika valmisti Mosambikissa koko koululuokalleen karjalanpiirakoita, ihan ensi kertaa!

Mutta minä näin heti mielessäni sen realistisemman "näin se oikeasti menee" -opetusvideon.

Sen, jonka minä voisin tehdä. Sen, jossa taikina kaikkia hyviä aikeita uhmaten repeilee ja liimautuu sinne minne ei pitäisi, ärtynyt leipoja on silmäripsiään myöten vehnäjauhoissa ja työläinkin rypytys tuottaa aamutohveleita muistuttavia tekeleitä (vaikka, toim.huom., maku olisikin kohdallaan).

Kokonaisuuden viimeistelee afrikankiinalainen kaasu-uuni, jota en vieläkään oikein ymmärrä. Ainoa asia, joka siinä syntyy helposti, on pohjaanpalanut lopputulos. Tänään tosin kävi toisin päin: kaasu lopahti kesken ruuanlaiton.

Mutta nythän me voimme treenata karjalanpiirakoiden tekoa pojan kanssa yhdessä!

Niitä ruisjauhojakin kun on litrakaupalla, elleivät muurahaiset niihin ihastu. Ja ehkä uunikin jonain päivänä alkaa käyttäytyä.

Terkuin Lotta