Tropiikin joulutunnelmaa

Heräsin tänä aamuna siihen, että päättäväinen hikivana taivalsi ohimolta poskelle ja nenän yli edelleen toiselle ohimolle ja hiuksiin. Kutitti hiukan mennessään. Viime päivät ovat olleet kuumia. Me emme oikein osaa nukkua ilmastointilaitteen hurinassa ja puhalluksessa, joten aamuun mennessä on tukalat paikat, vaikka huone illalla olisi mukavan viileähkö.

Suotuisaa vauhtia vuoteen 2017 All Nationsin lapsille!

Tropiikin joulukuussa valkeaa joulua kuvailevat kauden laulut kuulostavat kaukaa haetuilta, vaikka ajatus lumesta ei ole lainkaan hassumpi. Joulutunnelma on erilainen, mutta ainakin lämmin! Ei joulu täällä ole huonompi (no, lapset voisivat olla toista mieltä, ainakin mitä lahjojen saatavuuteen tulee), toisenlainen vain. Käsityöläistoreilta löytyy lahjojakin.

Riuska nostelija sai heti All Nationsin lasten täyden huomion.

Maputon joulukuu on mennyt yhdessä hujauksessa, osittain siksi, että porukkamme on tässä kuussa ollut kuusihenkinen, ja päivät ovat mukavan täysiä. Koulun joululoma alkoi jo kaksi viikkoa sitten.

Tytöt ratsastivat dyynien yli meren rantaan laukkaamaan Macanetassa.

Tätä kirjoittaessani generaattori taistelee äänekkäällä pörinällään huomiosta Barbara Hendricksin joululaulujen kanssa. Luulen, että meille on tulossa jouluaattoukkonen - tuuli on noussut äkkiä, ja se lennättää lehtiä ja irtotavaroita pitkin pihaa. Sähköt ovat olleet poikki melkein koko päivän. Sähkökatkot ovat tavallisia voimakkaiden helleaaltojen aikana, kun ilmastointilaitteet ovat lujilla. Mutta olen onnellinen siitä, että generaattori toimii tänään.

Pyysin kodinhoitajaa ostamaan jouluaatoksi torilta kalan, ja vonkale tuskin mahtui pellille. "Miten minä tähän jouduin?" se näyttää kysyvän.

Ei graavilohta, vaan joulukala Maputon malliin.  

Tänä vuonna pääsimme yllättäen myös joulusaunaan. Suurlähettiläs järjesti residenssissään saunaillan Maputon suomalaisille. Kaunis kiitos! Päivä oli kuuma, ja olin pohtinut, tuntuuko sauna ajatuksenakin naurettavalta. Mutta se olikin todella mukavaa ja kodikasta. En ole koskaan ennen saunonut ja uinut (altaassa) Intian valtameren äärellä. Mahdollisesti saunomisessa oli järkeäkin - sen jälkeen 40 asteen helle ei korvenna niin kovasti.

Näkymä residenssistä merelle.

Piparien teko sujui nyt paremmin kuin viime vuonna, kun oivalsimme, että leipojan täytyy hakeutua tehokkaasti ilmastoituun tilaan. Kuumassa ja kosteassa huoneessa leipomisen kemia menee ihan uusiksi. (Keittiöissähän ei täällä yleensä ole ilmastointilaitteita, koska kyökkien on ajateltu olevan apulaisten aluetta. Mihin he tarvitsisivat viileämmän ilman mukavuutta?)

Ostimme tältä käsityöläistorin tyylilyyliltä capulana-kankaita.

Kävimme keskiviikkona myös tervehtimässä All Nations -orpokodin väkeä Matolassa - siitä retkestä on kuvia yllä. Yksi meistä menee sinne auttelemaan joulupäivänä. Hänelle oli mietitty tehtäviä ja varattu huone yöpymistä varten. Tuli tervetullut olo - ja huomasimme myös, että siellä ei kerta kaikkiaan ole tarpeeksi auttavia käsiä.

All Nationsissa, ja etenkin paluumatkalla sieltä, ajattelen usein kiitollisuutta. Vaikka minulla on aina viemisiä mukanani, tuntuu nurinkurisesti ja hiukan nolosti siltä, että orpokodin valoisat ihmiset antavat minulle enemmän kuin mitä minä voin lahjoittaa heille. Siellä ei haittaa, että valkoinen joulu on kaukana - keskiviikko toi minulle ihan tarpeeksi joulumieltä.

Flamingoja Maputon rannassa marraskuussa (ja kummityttäreni kaunis palmikko).

Jos kiitollisuuden taito on hukassa, se löytyy kyllä, kun hiukan viettää aikaa näiden lasten ja heistä huolta pitävien, työtään sydämellä tekevien aikuisten - eteläafrikkalaisten Llewellynin ja Lizén sekä mosambikilaisen Senhora Leonoren - kanssa. Sillä kiitollisuus - sen he kaikki osaavat. Sen voi myös jokainen oppia, jos vain haluaa. Joululahja sekin.

Hauskaa joulua teille, ihanat lukijat lähellä ja kaukana. Blogin kirjoittaminen ei olisi mahdollista, saati mielekästä, ilman teitä. Kiitos tästä vuodesta!

Terkuin Lotta ja taustajoukot

Swazimaan väri on vihreä (ja design hulvatonta)

Kävin haltioitumassa sumuisessa Swazimaassa. Viime sunnuntaiaamuna Malolotjan luonnonpuistossa tajusin, miten paljon olin kaivannut vihreää.

Sumusta erottui sarvipää.

Tuntui siltä kuin olisin astellut suoraan paratiisiin, ympärillä vain hiljaista ja vihreää, vihdoinkin vihreää, epätavallisen kauniita lintuja ja sumusta hitaasti paljastuvia muhkeita kalliojärkäleitä. Järkäleiden päällä kökötti liikkumattomia eläimiä (mitä lajia, se jäi arvoitukseksi). Ilma oli kosteaa ja raikasta, ihanaa hengittää.

Kokemus oli epätodellinen.

Sillä välin kun meillä vuoden loppuun asti oleskeleva sisarentyttäreni ja minä toikkaroimme sumussa kukkien ja lintujen keskellä, pelottomammat seuralaisemme hurjastelivat Malolotja Canopy Tourilla eli köysiratakierroksella Malolotjan luonnonpuistossa.

Safariauto kuljettaa köysiratakierroksen lähtöpaikkaan.

Kolean sään vuoksi he olivat ainoat paikalle uskaltautuneet, ja tyytyväisistä ilmeistä päätellen kokemus oli huikea.

Mutta oma vaatimaton, päämäärätön vaelteluni Malolotja Nature Reserve -luonnonpuistossa oli minulle huikea. Maisemat olivat niin rauhoittavat ja sumun vuoksi suorastaan unenomaiset.

Huomasin myös, miten paljon olin kaivannut paitsi sitä vihreää, myös mahdollisuutta tavalliseen ulkoiluun luonnossa (luonnonpuisto on kävelijälle turvallinen, isot petoeläimet ovat toisaalla Swazimaassa - tai niin ainakin luulen!). Viileän raikas sää teki reippailusta tietysti vielä miellyttävämpää - Maputossa eletään nyt kosteaa, ukkosentäyteistä sadekautta.

Maputohan on pääkaupunkimaisen urbaani. Kävelen paljon, mutta enimmäkseen katuja pitkin liikennettä väistellen: yleisiä puistoja on vähän, ja ne ovat pieniä. Vanhoissa taloissa, kuten omassamme, on siirtomaa-ajan tyylin mukaiset pikkiriikkiset puutarhat - meillä ei oikeastaan ole muuta kuin edellisessä postauksessa esittelemäni iso mangopuu. Välillä voi toki kävellä rannalla - meri tekee aina vaikutuksen -, mutta emme asu ihan rannan tuntumassa, joten en mene rannalle päivittäin.

Arvoitukselliset kököttäjät.

Eriskummallinen Swazimaa tarjoaa paljon muutakin kuin vuoria, köysiratoja, safariajoja sekä erinomaisia vaellus-, ratsastus- ja pyöräilyreittejä. Se on pieni, kaunis, itsevaltaisesti johdettu kuningaskunta Mosambikin ja Etelä-Afrikan syleilyssä. Valtikkaa heiluttaa moniavoisuudestaan tunnettu kuningas Mswati III, eikä varmaankaan ihan ongelmitta. Myös kuninkaan äiti Ntfombi, "Suuri Elefantti", on tärkeä vallankäyttäjä. Kuningasperheen elämäntyyli on asiaankuuluvan hulppea. Kontrastina kerrottakoon, että Swazimaassa on erittäin korkeat hiv-tartuntaluvut.

Teimme Swazimaahan kahden yön pikamatkan, sillä sisarentyttäreni pitää saada kolmen kuukauden viisumiinsa uusi maahantuloleima leima kuukauden välein (nämä niinsanotut "visa runit" ovat yleisiä).

Mutta Swazimaahan kannattaísi mennä ihan ilman viisumihommiakin.

Sumukävelyllä Swazimaassa.

Turismi on tärkeä elinkeino. Palvelu pelaa - tai sitten Maputosta tulija vain haltioituu helposti asioista, jotka missä tahansa turistimaissa olisivat tavallisia. Kuten belgialainen ystävättäreni Béa vähän aikaa sitten totesi, Mosambikissa on varmasti hyvin kauniita alueita, mutta niistä ei ole aina ihan helppoa ottaa selvää. Swazimaassa matkailu on toki helpompaa kuin jättimäisessä Mosambikissa siksikin, että etäisyydet ovat paljon pienempiä.

Komeat lehmät tuntevat arvonsa, ja ne kopistelevat kaikkialla.

Swazimaa on kuuluisa tasokkaista käsitöistään. Olimme ihan vähällä ostaa allaolevan kattokoristeen, afrotukkaisen enkelin, jonka pään päällä killuu teepannu. Ehkä ensi kerralla? Koriste on minusta mainio siksikin, että afrikkalaisnaiset todella kantavat kaikkea päänsä päällä. Hedelmiä, vesikanistereita, polttopuuta... Miksei sitten teekannua.

Enkeli kannattelee päänsä päällä teekannua.

Lentävässä teepannuenkelissä ei ole mitään järkeä, mutta siinä olikin sen lumo. Ystävättärelläni Marikalla on veikeä swazimaalainen tuoli, ja lisää samankaltaisia löytyi enkelitaiteilijan pajasta.

Marikan tuoli, katseenvangitsija. 

Swazimaalaista tuolityyliä.

Skarppina Swazimaassa - toivotaan, että maailmanloppua ennustava Trump-kello erehtyy.

Ihanan pehmeitä huiveja - Afrikasta löytyy myös hillittyä väriskaalaa.

Kaunista ja kivaa keittiöön Gone Rural -kaupassa.

Matkailijat tuovat Swazimaasta röykkiöittäin myös kauniita ja laadukkaita kynttilöitä, jotka pitävät muotonsa palaessaan ja joiden suunnittelussa rajana on vain mielikuvitus. Swazi Candles on kuuluisimpia kynttiläpajoja, mutta muitakin valmistajia on.

Alla kokoelma eri tyylejä: Swazi Candlesin hulvattomia eläinkynttilöitä, moderni seeprakynttilä ja Gone Rural -kaupan rauhallisen minimalistinen Lilanga-tuoksukynttilä.

Valoa Afrikasta.

Osuimme ensimmäiseksi yöksi erityisen viihtyisään hotelliin, Mogi Boutique -hotelliin Ezulwinin alueella. Siellä huomasi jälleen kerran, että yksityiskohdat ratkaisevat.

Näkymä Mogin huoneesta

Minusta on usein mukavaa juoda hotellihuoneessa yhdet kahvit ennen kuin pitää suoriutua kynnyksen yli hotelliaamiaiselle. Kahvimaito pitäisi vain muistaa tuoda Maputosta asti, sillä huoltoasemien valikoimiin ei voi luottaa. Olen ratkaissut asian niin, että en enää piittaa maidosta. Muistettavaa on muutenkin niin paljon.

Mutta Mogin huoneissa olikin jääkaapit ja niissä pienet pillimaidot, eikä siinä kaikki: huoneissa oli jopa pienet pressokeittimet ja niihin sopivaa kahvia. Aamukahvi oli pelastettu, suorastaan ylellinen!

Hotelli kukkulalla.

Hotellissa ei ollut ravintolaa, mutta henkilökunta auttoi take away -aterian tilaamisessa (vaihtoehtoja oli kaksi, pizzapaikka tai kanapaikka - me tilasimme kaikille kanaa, jota Afrikassa on yleensä helppo saada). Maksu suoritettiin käteisellä, jota on aina hyvä olla mukana. Swazimaassa voi maksaa Etelä-Afrikan randeilla. Kätevää.

Aamiainen oli hyvä ja monipuolinen, kuumaa vettä tuli hanasta runsaasti, tv-kanavat toimivat, kaikki ymmärsivät englantia. Swazimaahan voi hyvillä mielin palata, tähän hotelliin myös.

Terkuin Lotta

Operaatio Mango

Mosambikissa eletään nyt mangosesonkia. Euroopassa asuessani en itse asiassa erityisemmin pitänyt mangoista, mutta täällä niihin ei voi olla rakastumatta.

Kun ne eivät joudu tekemään pitkää matkaa, ne ovat aina "syöntikypsiä" siinä vaiheessa kun ne pääsevät lautaselle, ja maku on juuri niin raikas ja makea kuin pitääkin. (Sama koskee muuten avokadoja, jotka ovat nekin täällä ihania, ja mosambikilaiset avokadot ovat lisäksi valtavan kokoisia.) Ainoa miinuspuoli on se, että liukaslihainen mango on joskus tuhottoman vaikea käsitellä. Näppejään saa varoa.

Mango on herkullista myös mehuna. Maputon ravintoloiden parhaita puolia ovatkin "sumos naturaís", tuoremehut, joiden valikoima vaihtelee sesongin mukaan. Silloin, kun passiohedelmämehua saa, voisin juoda sitä joka päivä. Nyt sen kausi on ohi.

Mangomehu on ihanaa sellaisenaan tai muihin, kuten appelsiiniin tai ananakseen, sekoitettuna. Myös ananaksen ja mintun yhdistelmä toimii hyvin. Baobab-puun hedelmän mehu maistui minusta aika omituiselta, mutta se onkin parhaimmillaan mehusekoituksen osana. Uskon, että se on hyvin terveellistä...

Kiipeilyn tulos.

Kuvan mangot ovat meidän kookkaasta pihapuustamme. Minulla ei ole osaa eikä arpaa tähän somaan kekoon, jonka kodinhoitaja asetteli vadin virkaa toimittavaan muoviseen kakkukupuun - puu on komea, vanha ja valtava, ja sen antimet killuvat korkealla, ulottumattomissa. Ne ovat lähinnä lintujen ruokaa. Maahan pudotessaan hedelmä hajoaa.

Kunnes kodinhoitaja ja minä kyllästyimme asiain tilaan. Neuvokas Ana lupasi keksiä jotain. Olihan hänestäkin synti ja häpeä, ettei hedelmiin pääse käsiksi, sillä mangot ovat Mosambikin omia aarteita. Miksi ostaa niitä katukojuista, kun niitä olisi omasta takaa, ja ruoka on kallista? Olimme toki onnistuneet harvakseltaan sohimaan niitä puusta alas, välineenä uima-altaan puhdistamiseen käytettävä pitkävartinen haavi, mutta puuha oli aika tehotonta.

Ähä kutti, saimme teidät!

Analla ei nokka pitkään tuhissut. Olen jo aiemmin pannut merkille, miten oma-aloitteinen ja kekseliäs hän on. Jos hän olisi syntynyt toisenlaiseen maahan, saanut opiskella ja etsiä vapaasti omaa tietään elämässä, luulen, että hän olisi nyt kansainvälisen yrityksen henkilöstöpäällikkö. Onhan hän täälläkin kodinhoitajaksi varsin pätevä: puhuu hyvää englantia (hän on työskennellyt perheissä myös Etelä-Afrikassa), ajaa autoa ja kokkaa. Lisäksi hänellä on mahtava huumorintaju.

Kävi siis niin, että yksi vartijoista kiipesi Anan kehotuksesta mangopuuhun. Tämä vartija on kotoisin pohjoisemmasta ja tottunut kiipeilemään korkeisiin kookospalmuihin kookospähkinöiden perässä.

Tuloksena oli kassillinen mangoja, jotka jaettiin reilusti minun, Anan ja vartijoiden kesken. Ensi kerralla otan kuvan, nyt "Operaatio Mango" oli ehditty toteuttaa sillä välin kun kävin ruokakaupassa. Ikänsä kookospähkinöitä keräillyt vartija olisi varmaan ihmetellyt, miksi haluan ottaa jostain niin arkipäiväisestä asiasta kuvan!

Terkuin Lotta

Amélia, tyttö vailla vanhempia

Pikku Amélia istui hiljaa syöttötuolissaan, kuten viimeksikin, kun näin hänet. Kun kävelin häntä kohti, hän ojensi nopeasti molemmat nukkemaisen ohuet käsivartensa. Amélia, yksi All Nations -orpokodin pienimmistä keijukaisista, osaa toivoa syliin.

Monissa orpokodin pienimmissä hämmentää liikkumattomuus: he istuvat hiljaa ja odottavat, että jotain tapahtuu. He eivät kiepu kärsimättöminä tuoleissaan, riehu äänekkäästi tai vaadi huomiota. Sama jatkuu, kun heidät ottaa syliin. He viihtyvät siinä loputtoman pitkään, hiljaa ja kyllästymättä.

Yksi hoitajista oli juuri opetellut letitystä. (Kuva: Mexia Dubach)

Vähän isommat lapset ilahtuvat aina vieraista, ovat välittömiä ja uteliaita ja lähtevät mielellään mukaan kaikkeen, mitä ehdotetaan. Selfieiden otto huvittaa loputtomasti. Jälleen kerran toivon polaroid-kameraa!

Amélialla oli uusi, hieno potkupuku.

Kun näin Amélian ensi kertaa, luulin, että hän on noin puolivuotias. Taisin verrata häntä suomalaisvauvoihin! Sittemmin hän on kasvanut selvästi, ja olen kuullut vaihtelevia arvioita hänen iästään: häntä on arveltu milloin yksi-, milloin lähes kaksivuotiaaksi.

Tosiasia on, että orpokoteihin tulevien lasten tarkkaa ikää ei välttämättä kukaan tiedä. Miten sen edes voi kunnolla määrittää, jos lapsi ei ole aliravitsemuksen takia kehittynyt kuten pitäisi? Jotain kertoo se, että Amélia osaa kävellä.

Jos lapsi löytyy kuolleen äitinsä vierestä, kuten Amélia, ikä jää arvoitukseksi. Toisaalta syntymäpäivä voi olla hämärän peitossa, vaikka jompikumpi vanhemmista olisi elossakin. Monet lapset syntyvät kotona, jolloin dokumentointi ei ole niin tarkkaa.

Kotisynnytyksen syynä voivat olla perinteet, mutta usein myös se, ettei esimerkiksi maaseudun kaikissa kolkissa ole tarjolla kotia kummempia klinikoita tai kätilöitä. Pääkaupungissa tilanne on tietysti parempi.

Eilen, 1. joulukuuta, vietettiin maailman AIDS-päivää. Mosambikissa AIDS-orpoja on paljon, myös täällä All Nationsissa.

Pöydän ääressä istuvat kaksoset ovat oikeastaan kolmoset, kaksi tyttöä ja poika, joiden äiti kuoli HIViin. Tarina on täällä tavallinen. Isä toi vauvakolmoset orpokotiin, koska ei pystynyt huolehtimaan heistä. Hänkin oli sairas.

Valkopaitaiset kaksoset istuvat vastakkain.

Poika ei selviytynyt, tytöt jäivät henkiin. Toinen heistä kantaa virusta ja saa siihen lääkkeet kuukausittain. Lääkitys on onneksi kohtuuhintainen.

Nämä kolmoset olivat kimmokkeena, kun All Nationsin Baby Housea, vauvataloa pienimmille asukkaille, alettiin rakentaa. Hanke on kesken.

Baby House on rakenteilla - kuinkahan pitkään?

Tässä orpokodissa, ja monissa muissa samankaltaisissa paikoissa, jatkuvana haasteena on rahoitus ja sen lisäksi myös hankaluus löytää sitoutuneita, pitkäaikaisia vapaaehtoistyöntekijöitä palkatun työvoiman rinnalle. Moni vain piipahtaa.

Kaikki rahoitus on yksityistä. Jokainen ropo on tärkeä. Rahoituksen hankintaa helpottaa se, että koti on hyvin johdettu, hallinto toimii ja toiminnasta kerrotaan avoimesti. Olen itse saanut täällä hyvin lämpimän ja avoimen vastaanoton. Hyvin toimivia orpokoteja on helpompi tukea.

Kaikkien apu on luonnollisesti tervetullutta, mutta mitä pidempään joku viihtyy, sitä enemmän hän helpottaa päävastuullisten kuormaa, kun homma tulee tutuksi.

Tilanahtaudesta huolimatta orpokodin lapset ovat todella onnekkaita, kun he saavat ruokaa peräti kolmesti päivässä, kolme vaatekertaa, vettä peseytymiseen ja vuoteen lakanoineen.

Se on enemmän kuin monilla muilla.

Ystävättäreni Tzitzi ja Amélia.

Lapset tuntuvat viihtyvän keskenään - ja oppivat pärjäämään ryhmässä.

Kerran aiemmin kävelin keittiön poikki juuri, kun pala vaaleaa leipää putosi lattialle. Lähimpänä puuhastellut tyttö kiiruhti nappaamaan sen. Sivulta tuli juosten kaveri, joka tavoitteli samaa leipäpalaa.

Tyttö nosti salamannopeasti kätensä ylös: se oli MINULLA ensin. Mitään kiistaa ei syntynyt, vaan kilpakumppani nieli tappionsa tyynesti.

"Älä koske mun leipään" - kohta käsi singahtaa ylös.

Taistelu leipäpalasta ei tarkoita, että lapset eivät saisi tarpeeksi ruokaa. Orpokodissa on ruokaa. Se on yksinkertaista, mutta sitä riittää. Kun tulin eilen paikalle, keittiöemäntä Mama Gloria oli apulaisineen pihalla putsaamassa kalaa.

Hoitajat kertovat, että monet lapset syövät syömästä päästyäänkin.

Nälkä on ohjelmoitu heihin, ja he voivat ahmia niin nopeasti ja niin paljon, että oksentavat.

Vähitellen se menee ohi. Joitakin pienimpiä on alussa opetettava syömään, sillä  he eivät ole koskaan ehtineet oppia esimerkiksi imemään maitoa pullosta.

Meillä oli eilen viemisinä pahvilaatikollinen pyyhkeitä, vaippoja ja muita hoitotarvikkeita sekä pussillinen keksejä. Keksit jaettiin lounaan jälkeen kaikkien kesken.

Oikeastaan kissanpentukin tarvitsisi kodin.

Lasten kannalta onnellisinta on löytää adoptioperhe. Orpokoti tarjoaa hyvän kodin - hoivaa ja välittämistä -, mutta 18 vuotta täytettyään suojatit eivät periaatteessa enää saa jäädä sinne (onneksi kodeissa osataan joustaa - eihän perheenjäseniä voi heittää ulos!). 

Kuulin mosambikilaisperheestä, joka löysi kotinsa läheltä jätesäkkiin pakatun vauvan, toimitti hoitoon ja tähän orpokotiin, mutta adoptoi pojan myöhemmin. Kun on kuullut juuri ajoissa juuri tämän vauvan itkun, ei ehkä voi muuta.

Katselen nukkemaista Améliaa ja toivon, että hän löytää hyvän kodin.

Terkuin Lotta