Nuoremmalla pojallani oli luokkakaveri yökylässä, ja aterialla kaveri täräytti uutisen: hän lähtee Maputon amerikkalaisesta koulusta vuodenvaihteessa ja siirtyy Waterford-nimiseen sisäoppilaitokseen Swazimaahan, Mosambikin naapuriin.
11-vuotias ei itse ei vaikuttanut asiasta erityisen ilahtuneelta, mutta esitti sen tyynesti, toteavaan sävyyn.
Sääli tietysti, että lapsi menettää kivan luokkatoverin, tässä tapauksessa nigerialaisen. Se on kansainvälisen koulun vähemmän miellyttävää arkea. Arvokasta arkea ovat nuo nigerialaiset, australialaiset ja muut ystävät - kasvaminen aitoon monikulttuurisuuteen. Toivottavasti maailma jakautuu näille lapsille aikuisiällä edes vähän vähemmän meihin ja noihin muihin. Ja toivottavasti, muutoista huolimatta, edes jokunen ystävä säilyy...
Kaverin lähdettyä jäin miettimään sisäoppilaitoksia. Niistä puhutaan silloin tällöin. Vertaillaan boarding schooleja ja mietitään, millaisia harrastuksia tai katsomusjärjestelmiä niissä on. Sellaista keskustelua Suomessa ei kuule. Olen itsekin käynyt nuorena Belgiassa koulua, jossa osa oppilaista asui, mutta se ei ollut varsinainen sisäoppilaitos asuinmahdollisuudesta huolimatta.
Meistä suomalaisista lapsen lähettäminen kotoaan sisäoppilaitokseen tuntuu erikoiselta, vaikka perinnettä ei tarvitse etsiä kaukaa - onhan jo Britanniassa vahvat laitosperinteet. Millaisia syitä valinnan taustalla voisi olla?
Vain parasta joillekin lapsille - Frozen-synttärit puistossa |
Tasalaatuinen ja edullinen koulutus on eurooppalainen itsestäänselvyys. Lasta ei tarvitse lähettää jo pienenä matkojen päähän kouluun, jos haluaa varmistua siitä, että hän oppii lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan ja voi jopa jatkaa opintojaan koulun jälkeen.
Afrikan maissa koulut ovat hyvin eritasoisia. On monia, joille julkinen koulu ei ole vaihtoehto (ja tietysti vielä useampia, joille se on ainoa vaihtoehto).
Julkinen koulu ei aina käy niille, jotka haluavat ja voivat varmistaa lapselleen hyvän tulevaisuuden: jatkokoulutuksen ja työn (joilla nämä lapset sitten maksavat omien jälkeläistensä koulutuksen). Jos rahaa on, se käytetään parempaan kouluun.
Näille hökkelikylän lapsille taitaa lähikoulu kelvata. |
Joskus kaupungista, jossa vanhempien työpaikat sijaisevat, ei yksinkertaisesti löydy sopivaa koulua.
Hintalappukin voi painaa vaakakupissa. Esimerkiksi pääkaupunkien kansainväliset koulut ovat usein suosittuja ja hyvämaineisia, mutta verottavat kukkaroa ankarasti.
Mosambikin paikallinen valuutta, metical, on menettänyt arvoaan kovasti kuluneen vuoden aikana. Silti esimerkiksi amerikkalaisen koulun lukuvuosimaksun voi yhä maksaa vain dollareissa. Koulu on nyt yli tuplasti kalliimpi kuin vuosi sitten niille, joiden palkka tulee paikallisessa rahassa. Tätä pohdittiin myös koulun uutiskirjeessä vähän aikaa sitten.
Lukukausimaksun kallistuminen meticalin arvon romahdettua on epäilemättä saanut ne perheet, joiden työnantaja ei pulita koulumaksua, miettimään muita vaihtoehtoja. Olenkin kiitollinen siitä, että olemme itse voineet valita koulun maksua miettimättä.
Koulukorvaus, joka ei kuulu kaikkiin expat-työsopimuksiinkaan, vähentää kouluun kohdistuvia odotuksia. Huomaan usein, että peruskoulumaasta tulija suhtautuu kouluun hiukan eri tavalla kuin sellainen vanhempi, jolle koulu on konkreettinen kuluerä ja lupaus oppimisesta. Tästä erosta voisi toki kirjoittaa enemmänkin.
Vanhemman poikani luokalta lähti kesäkuussa yksi tyttö, jolle suunniteltiin sisäoppilaitosta Etelä-Afrikassa (Mosambikissa, joka on maailman köyhimpiä maita, sisäoppilaitoksia ei ole, joten tämä päätös tarkoittaa aina lapsen lähettämistä toiseen maahan).
Kuulin äskettäin, että tämä tyttö on yhä Maputossa, mutta kotikoulussa. Syitä siihen en tiedä. Tästä home schoolingistakin kuulee aina välillä, mutta se tuntuu olevan ennen muuta väliaikaisratkaisu ainakin isompien lasten kohdalla.
Kouluvalinta näyttää menevän monilla uusiksi myös sitten, kun oppilas on loppusuoralla ja mietitään jatko-opintoja. Ainakin minulle on tullut tunne, että monet koulut ovat hyviä lasten ollessa pieniä, kun koulun akateemisella menestyksellä ei vielä ole niin suurta väliä, mutta oppilaiden vanhetessa tilanne muuttuu. Vanhemman poikani luokalta (15-vuotias) siirtyy muutama oppilas joulukuussa boarding schooliin. En tiedä syitä heidän kohdallaan.
Olen huomannut, että monet Maputossa pysyvästi asuvat expat-perheet saattavat lähettää lukioikäisen lapsen Eurooppaan (tai muualle sen mukaan, mistä perhe on kotoisin - itse olen keskustellut lähinnä eurooppalaisten kanssa) kouluun sitten, kun viimeinen luokka on käsillä.
Ehkä ajatellaan, että opetuksen taso antaa muualla paremmat valmiudet jatko-opintoihin, ja nuorikin saa pehmeän laskun uuteen vaiheeseen. Jatko-opintojahan ei kuitenkaan voi kehitysmaassa suorittaa.
Joskus lähtöön tuntuu vaikuttavan sekin, ettei Maputo ole helpoin mahdollinen asuinpaikka täysi-iän kynnyksellä oleville. Tekeminen ja oleminen on kuitenkin rajoitettua.
Ympäristöönsä nähden erittäin hyväosaiset, mutta suojattua elämää viettäneet nuoret ovat myös helppo kohde erilaisille onnenonkijoille, jopa rikollisille. Sekin on joillekin vanhemmille yksi syy suosia suljettuja ja siksi turvallisempia boarding schooleja.
Minulle suomalaisena lapsen lähettäminen sisäoppilaitokseen, etenkin pienen, tuntuu vieraalta. Mutta olen oppinut ymmärtämään tätäkin valintaa.
Koko yhteiskunta on niin erilainen, ja ratkaisuja ja valintoja on punnittava eri lähtökohdista.
Haluaisin myös kuulla niiden ratkaisujen perusteluja lisää, lapset itse eivät niitä useinkaan osaa sanoa. Ehkä sisäoppilaitos on joidenkin mielestä yksinkertaisesti hyvä kokonaisratkaisu, uskoakseni toisille myös status- eli yhteiskuntaluokkakysymys.
Onkohan blogin lukijoilla kokemusta aiheesta - millaisia perusteluja olette itse kuulleet?
Suomalainen peruskoulujärjestelmä tekee monta asiaa meille helpoiksi, eikä lapsena tehty kouluvalinta ratkaise, voiko 18-vuotiaana jatkaa yliopistoon vai ei. Lapset myös tutustuvat koulussa kaikenlaisista perheistä tuleviin ikätovereihin. Sekin on minusta arvokasta.
Täällä eriarvoisuuden siemenet kylvetään varhain. Jokainen on jo varhain omassa kuplassaan ja tietää paikkansa.
Se tekee minut usein surulliseksi. Toisilla on tässä maailmassa niin paljon enemmän kiivettävää kuin niillä, jotka on jo lapsuudessaan nostettu ylemmille askelmille, juuri sinne sisäoppilaitokseen tai kansainväliseen kouluun.
Toiset eivät tunnu pääsevän edes alimmalle askelmalle. He tarvitsevat paljon enemmän raakaa työtä ja silkkaa onnea saavuttaakseen sen, mikä parempiosaisille ikätovereille ojennetaan käden ulottuville.
Lähikoulusta ja sen hyvistä opettajista kannattaa olla kiitollinen. Ja siitäkin, että myös meillä saa valita koulun, yleensä monesta hyvästä vaihtoehdosta. Meille annetaan paljon. Loppu on enimmäkseen itsestä kiinni.
Terkuin Lotta