tiistai 26. tammikuuta 2016

Mitä yhteistä on Maputolla ja Berliinillä?


Futistähden ja presidenttien jalanjäljissä


Joulukuussa tekemäni Mafalalan kävelykierros oli yksi mielenkiintoisimmista kokemuksistani Maputossa tähän asti. Mafalala on elävä osa Mosambikin itsenäistymisen historiaa.

Mutta yksin sitä ei löytäisi, ja vaikka löytäisikin, sen kapeille, labyrinttimäisille kujille tuskin sukeltaisi. Jonkun pitäisi kutsua kylään. Minä olin varannut itselleni opastetun kävelykierroksen, joita Iverca-kulttuuriyhdistys on pitänyt jokusen vuoden ajan.


Pinkkiä pyykkiä kuivumassa Mafalalassa.

Mafalala on yksi Maputon monista kaupunginosista, bairroista, ja yksi tärkeimmistä sikäli, että sieltä alkoi maan itsenäistymiseen johtanut vallankumousliikehdintä.

Toimittajat, oppositiopoliitikot, runoilijat ja muut taiteilijat sekä kansalaisaktivistit kokoontuivat ja keskustelivat siellä salassa 1960-luvulla. Heidän täytyi toimia näin, sillä Portugalin siirtomaavallan aikana Maputo, silloinen Lourenςo Marques, oli kahtia jaettu kaupunki.

Mafalalan merkitys on tajuttu.
Oli keskeinen cidade de cimento, sementtikaupunki, valkoihoisten rikas Maputo, johon köyhillä alkuperäisasukkailla ei ollut asiaa. Oli myös cidade de caniςo, alkuperäisasukkaiden Maputo (myös ilmaisua bairros do caniςo on käytetty). Tällainen oli myös Mafalala, joka sijaitsi valkoisten ja mustien kaupungin välisen rajavyöhykkeen tuntumassa.

Sana caniςo viittaa ruokoihin, joiden kaltaisista materiaaleista köyhät saivat rakentaa majansa. Niiden piti olla hataria ja helposti tuhottavia siltä varalta, että valkoista Maputoa olisi haluttu laajentaa.

Lapset ihmettelevät omaa kuvaansa kävijän kamerassa.

Portugalilaisten tyylikkääseen sementtikaupunkiin (vanhojen kuvien Maputo on erittin kaunis kaupunki) pääsi vain näyttämällä henkilökorttia, eikä pelkkä kortti riittänyt. Sen piti myös todistaa, että oli tulossa töihin alueelle (esimerkiksi siivoamaan, tarjoilemaan ja vartioimaan). Käytännössä valkoisten kaupunki oli kokonaan alkuperäisasukkaiden huoltama ja palvelema. Elintasoero oli jättimäinen.

Oli olemassa vielä kolmas luokka, assimilados. Se tarkoitti niitä alkuperäisasukkaita, jotka pystyivät osoittamaan, että he olivat omaksuneet portugalilaiset tavat, kielen ja uskonnon. Tätä (ja korkeaa maksua!) vastaan he saivat jonkinasteiset kansalaisoikeudet, ainakin paremmat kuin muilla mosambikilaisilla.

Yllättävä väriläiskä yhdellä pääväylällä.
 Assimiladojen  asemaan liittyi paljon ongelmia. Alkuperäisasukkaat saattoivat suhtautua heihin epäluuloisesti, ja siirtomaaisännät halusivat pitää heidän oikeutensa tarkkaan rajattuina.

Assimiladot eivät saaneet tehdä tai opiskella, mitä halusivat, vaan ideana oli palvella siirtomaaisännän etua.

Kun portugalilaiset Mosambikin itsenäistyessä pakenivat maasta, kävi esimerkiksi ilmi, ettei maahan jäänyt käytännössä lainkaan lääkäreitä! Yksikään afrikkalainen ei ollut voinut tai saanut opiskella lääkäriksi.

Sorrettujen bairroissa kyti syvä tyytymättömyys.

Voimakkainta liikehdintä oli Mafalalassa. Eikä siellä ainoastaan puhuttu politiikkaa, siellä myös viihdyttiin. Mosambikilaisen marrabenta-musiikin katsotaan kehittyneen juuri Mafalalassa.

Tölkki kujien kulmassa kertoo, että lähimmästä asumuksesta voi ostaa olutta.

2010-luvun Mafalala on yli 20 000 asukkaan sokkelomainen "lähiö", jolla on henkisesti rikas menneisyys, voimakas identiteetti ja, kuten niin monella maputolaisalueella, kauniisti sanottuna haastava nykyisyys.

Joku nimittäisi Mafalalaa slummiksi. Joidenkin mittapuiden mukaan se toki on sellainen. Toisaalta Maputossa koko slummin käsite tuntuu minusta hieman epäselvältä, suuri osa ihmisistä kun nyt vain sattuu asumaan meidän kriteereillämme äärettömän askeettisissa oloissa.

Lapset kiipeilevät rekan lavalla.
Silmä tottuu täällä nopeasti erilaiseen ympäristöön, ja minusta Mafalala  ei asuinalueena ole suinkaan surkeimmasta päästä. Sen sijaintikin on keskeinen, sijaitsihan se etuoikeutettujen alueen tuntumassa. Köyhä se tietysti on.

Tuhannet asukkaat elävät esimerkiksi ilman omaa terveyskeskusta tai muita palveluja. Koulu sen sijaan on, ja kävelykierrosten tuloja on käytetty muun muassa koulun parantamiseen.

Mafalalan kujia.

Tavallisena arkipäivänä huomiotaherättävintä oli hiljaisuus. Tunnelma oli rauhallinen ja yleisvaikutelma siisti. Järjestys pysyy hyvänä siksikin, ettei tavaraa kerta kaikkiaan ole kovin paljon.

Naiset kuljettivat kantamuksiaan tapansa mukaan päänsä päällä tai jynssäsivät pyykkiä vadeissa, ja lapset leikkivät millä voivat, pyörittivät autonrenkaita tai kiipeilivät autojen päällä. Me harvat vierailijat saimme kävellä rauhassa. Korkeintaan lapset tuijottivat peittelemättömän uteliaina, osa totisina, osa hymyillen.


Upea kioskiseinä

Alla on Samora Machelin talo. Mafalalassa voi nähdä myös Joaquim Chissanon talon; heistä tuli molemmista myöhemmin Mosambikin presidenttejä.

Kuva on melko pimeä, mutta kun katsoo tarkkaan, voi erottaa maassa talon edessä istuvan pikkulapsen. Luulen, että hänen äitinsä oli pyykkipuuhissa hämärällä kujalla talon takana.

Huomaatko talon edustalla istuskelevan lapsen?

Myös jalkapalloilija Eusébiolla on oma kadunpätkänsä. Hän syntyi Mafalalassa, mutta lähti jo teini-ikäisenä Portugaliin pelaamaan.

Tällainen on ihaillun futistähden nimikkokatu.



Parituntinen kierros päättyi hilpeään tanssiesitykseen, jonka aikana ehti sulatella näkemäänsä ja kuulemaansa.

Muutin Maputoon Berliinistä, jonka menneisyyden muurin jakamana kaupunkina jokainen tuntee. Kun saavuin Maputoon, entisajan diktaattorien ja kommunistien nimet katukylteissä olivat kuin tuulahdus Berliinistä, etenkin sen itäisistä osista - Marx, Lenin, Mao Tse Tung, Ho Tši Minh ja Engels ovat kaikki saaneet täällä omat katunsa, monien muiden (kyseenalaisten) suuruuksien kanssa. Tuntui, että vanhat kommunistit vainoavat minua - en saanut karistettua heitä kannoiltani, vaikka lähdin Berliinistä. Asunhan itsekin Kim Il Sungin nimikkokadulla.

En silloin vielä käsittänyt, että Maputon ja Berliinin yhtäläisyydet eivät rajoitu tähän (ja DDR-henkiseen arkkitehtuuriin).

Mosambikin kohdallahan surullista on myös se, ettei siirtomaavallan päättyminen merkinnyt uutta kukoistusta. Vuosia kestänyttä veristä itsenäisyystaistelua seurasi vielä pidempi sisällissota ja täydellinen kaaos. Niiden seurauksena Mosambik on yhä yksi maailman köyhimmistä maista. Ja elintasoerotkaan eivät varsinaisesti kadonneet.

Berliinin tavoin myös Maputo kertoo tukahdutettujen äänten ja jaetun kaupungin väkevää tarinaa, ja Mafalalan jälkeen olen katsonut sementtikaupunkia - sitä, jossa asun -, uusin silmin.


Puitteet olivat koruttomat, mutta esityksessä riitti vauhtia!


Tanssijoilla oli rumpusäestys.


Terkuin Lotta

Kävelykierroksia järjestävä Iverca-yhdistys on nimetty perustajiensa Ivanin, Erican ja Carlosin mukaan. Lisätietoja löytää yhdistyksen Facebook-sivulta tai osoitteesta www.iverca.org.

lauantai 16. tammikuuta 2016

Avain sisällä, me ulkona

Pienet jännitysnäytelmät pitävät virkeänä



Tällä viikolla tapahtui vääjäämätön eli se, että avaimet jäivät kotiin, kun lähdimme ulos. Kissa naukui surkeasti lasioven takana sisällä palatessamme. Se ei voinut käsittää, miksi emme vain vetäneet liukuovea auki ja tulleet tervehtimään sitä (tai pikemminkin päästämään sitä ulos).

Kissaa ei ehkä voi opettaa avaamaan ovea. Pari viikkoa aikaisemmin maputolaisella tallilla katsoin ihaillen, miten näppärästi vapaana vaelteleva hevonen avasi pitkillä hampaillaan pilttuun oven ja meni sisään syömään. Se toisti temppunsa parikin kertaa.

Hampailla sisään!

Tuona iltana olimme lähteneet kodin nurkista haukkaamaan happea eli keilaamaan. Koulun joululoma jatkuu täällä edelleen - joululomahan on täällä oikeastaan kesäloma, koska nyt eletään Maputon keskikesää, ja loma kestää peräti kuukauden päivät. Koulu jatkuu ensi tiistaina.

Maputon puut ovat kesäisessä kukoistuksessaan, joskin pitkään jatkunut kuivuus on saanut aikaan sen, ettei maisema ehkä ole niin vehreä kuin se voisi olla.  Alla kuva erikoisen näköisestä puusta kadulla porttimme edessä. Se on sama puu, jonka juurelta tuntematon mies keräili jotain elokuussa, "lääkkeelliseen käyttöön", kuten kiinteistönvälittäjä silloin sanoi (kasvilääkintähän on erittäin suosittua täällä, joskus siksi, ettei muuta vaihtoehtoa ole, joskus siksi, että se toimii).

Puu "koristelee" myös ympäristönsä ja pitää haravoijat kiireisinä.

Mikähän tämän puun nimi on?

Keilaaminen Maresin ostoskeskuksen keilaradalla oli hauskaa. Hämmästyin, miten hyvin se sujui minultakin, vaikka olin edellisen kerran keilannut palvelutalossa Göttingenissä vuosi sitten. Heittotaktiikkaani kuuluu, että pallo pitää vain viskata menemään mahdollisimman kovaa, silloin se ei ehdi lähteä vaappumaan ja kulkee suoraan edes johonkin maaliin (taktiikka toimii yleensä ensimmäisellä heitolla, toisella osuminen on jo vaikeampaa).

Radan automatiikka reistaili vähän väliä, mutta manutenção kävi järjestelemässä keiloja ihan kiitettävästi.

Terveisiä Maputon keilaradalta!
Kotipihalla tajusin, että avaimeni olivat jääneet ison kangaskassin pohjalle - olin käynyt aiemmin päivällä portugalin tunnilla ja tunkenut avaimeni ja oppikirjani vanhaan kauppakassiin (mahdollisimman vaatimaton kassi on usein täällä paras valinta). Aina en ota avainta mukaan lainkaan, ellei ole pakko. Markuksen ajatus oli tainnut kulkea samaa rataa.

Ei kun kertomaan vartijalle - mikäs se avain olikaan portugaliksi? Sade on chouva ja avain... se taisi olla chave. Aiheutan usein naurunpurskahduksia, otsanrypistyksiä ja kohonneita kulmakarvoja sekoillessani sanoissa.

Oma lisävaaransa tulee siitä, että jotkut portugalin sanat ovat samoja kuin ranskassa, mutta monet taas aivan erilaisia (kuten vaikka yllämainitut avain ja sade) eikä niitä voi päätellä mistään. Jos väitän olevani valmis (ranskassa prȇte) ja kokeilen sanaa preta, kerronkin olevani musta. Portugaliksi valmis on pronto kuten italiassa (nyt muistan sen jo, mutta pari noloa tilannetta se vaati)Kömmähdyslistani on loputon. Yritän laatia itselleni muistisääntöjä, mutta sitten pitäisi muistaa ne muistisäännöt.

Nyt sain kuitenkin selitettyä yksinkertaisin lausein, että chave on talon sisällä ja me olemme ulkona, joten temos um problema, meillä on ongelma, ja que podemos fazer, mitä voimme tehdä? Ahaa, sanoi vartija ja soitti tärkeänä johonkin, ilmeisesti vartiointifirmaan (toivoin, että lukkosepälle, mutta turhaan).

Onneksi tropiikin yö on lämmin, eikä Maputon kesässä tarvitse palella. Istuuduimme ulkosohvalle odottamaan ja seurustelemaan kissan kanssa lasioven läpi. Pojat taisivat pohtia jopa uimaan menoa, olivathan uimakamppeet valmiiksi ulkona kuivumassa.

Vartijan kollegat saapuivat nopeasti, mutta he tyytyivät levittelemään käsiään. Lukkosepistä ei kukaan tuntunut tietävän mitään, ainakaan sikäli kuin ymmärsin. Ehkä heitä ei ole, ainakaan päivystäviä. Kodin vara-avain olisi ehkä ollut työpaikalla, mutta juuri nyt senkään ääreen ei ollut pääsyä - sekin oli sattumoisin lukon takana, ja sen lukon avaamiseen olisi tarvittu kotiavainnippua, joka oli sisällä.

Marika-konsuli kuitenkin hoksasi kysyä minulta puhelimessa yhtä asiaa: onko vuokraisännällä avain? Ibrahim! Miten en muistanutkaan häntä: hän on ratkaisukeskeinen ihminen eikä säikähdä haasteita. Koska olin joulukuussa lähettänyt hänelle hiukan kipakan sähköpostin tekemättömistä töistä, halusin asetella sanani kohteliaasti. Keskustelumme eteni näin:

Ibrahim: Aa, Lotta, hyvää iltaa. Olen hyvin pahassa paikassa juuri nyt.
Minä: Hyvää iltaa, hyvää iltaa. Sepä ikävää. Hyvää uutta vuotta! Toivottavasti kaikki on hyvin.
Ibrahim: Kiitos, hyvää uutta vuotta. Niin, kuten sanottu, olen hyvin pahassa paikassa. Olen juuri vienyt anoppini Icoriin, hän on erittäin huonossa kunnossa, erittäin huonossa kunnossa. Voimmeko --
Minä: Sepä ikävää, olen todella pahoillani anoppinne puolesta. Toivon että tilanne korjaantuu. Todella toivon sitä. Minulla on vain yksi pieni kysymys, soitan täältä Kim il Sungin pihasta. Onko teillä vara-avain tähän taloon?
Ibrahim: Taloon? Vara-avain? Ei, ei ole. Olen hyvin pahassa paikassa, sairaalassa, voimmeko jatkaa -
Minä: Tuota, kun meillä jäi avain sisään, ja seison tässä ulkona juuri nyt. Kuinka voisimme päästä taloon sisään. Vartiointifirma ei osaa ehdottaa mitään. Kukahan voisi tulla murtamaan lukon. Olisiko teillä -
Ibrahim (toteavasti): Eikö teillä ole vara-avainta esimerkiksi lähetystössä.
Minä: Hmm, tuota, tavallaan, se vain ei ole saatavissa juuri nyt. Oikeastaan pitäisi vain päästä taloon sisään. Seison siis tässä pihalla ilman avainta. Olisiko teillä -
Ibrahim (äkkiä kiinnostuneempana): Sanoitteko siis, että seisotte talon pihalla juuri nyt ettekä pääse sisään. Mikähän lukko pitäisi avata?
Minä: Tuota, mikä tahansa lukko jonka saa auki. Vaikka keittiön.
Ibrahim: Haen työkalupakkini ja katson mitä voin tehdä. Olen siellä pian!

Ja hyvä näin, koska seuraavassa hetkessä kännykkäni pimeni, Markuksen puhelimesta oli jo virta katkennut eikä poikien puhelimissa ole vuokraisäntämme yhteystietoja... Soitin siis todellakin viime hetkellä. Aiempi kokemukseni on, että Ibrahim ei aina ilmesty ihan silloin kun on sovittu, mutta nyt hänen Mersunsa pysähtyi portin ulkopuolelle alle puolen tunnin kuluttua. Ehkä hänkin kaipasi vaihtelua sairaalamiljööseen ja anoppiraasun ongelmiin?

Ibrahim mittaili hetken ovia ja ikkunoita, kysyi toiveikkaasti, olisiko jokin ikkuna jäänyt auki (ikävä kyllä ei) ja päätyi sitten siihen, että lukon murtamisen sijaan oli helpompaa yrittää keittiön ikkunan kautta, kiinni tai ei.

Ikkunan kautta murtautuminenkaan ei täällä ole aina helppoa, koska kaikissa ikkunoissa on kalterit. (Kerran aioin hajamielisenä kurkottaa ikkunasta ulos nähdäkseni jotain ja löin pääni kalteriin.)

Huomasin, ettei vuokraisäntä oikein olisi halunnut vartijan tai tämän kollegoiden näkevän, mitä teki - en siinä tilanteessa saanut kysyttyä tarkemmin, miksi, mutta olen jo aiemmin huomannut, että monet mosambikilaiset eivät luota keneenkään, ei ainakaan mitä talojen työväkeen tulee. "Älä luota täällä keneenkään", se on itse asiassa sekä vuokraisännän että portugalinopettajan useimmiten toistamia ohjeita.

Hänelle oli selvästi epämukavaa, että kolme vartijaa seisoi katsomassa, miten hän murtautui taloon - liian selkeää havainto-opetusta? - mutta ei heitä oikein mihinkään siitä voinut komentaakaan. Siinä he seisoivat tumput suorina. "Vartijat ovat yleensä täysin toivottomia", tuhahti kampaaja, kun kerroin hänelle tapauksesta. No, minulle riittää, että he pysyvät päätoimensa eli vartioinnin ajan hereillä (se ei aina ole itsestään selvää). Monien talojen hälytysjärjestelmä on yhtä kuin vartija - muuta ei ole.

Vuokraisäntä oli valmis tuossa tuokiossa. Pääsimme sisään, ja tuntui siltä kuin usein tällaisissa tilanteissa - aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Kohta kaikki jo mutustelivat voileipiään telkkarin ääressä. Seuraavana päivänä joku tuli korjaamaan loput jäljet, ja ainoa ikkunan osa, joka vaurioitui "murrossa", oli moskiittoverkko. Ibrahim nosti ikkunan karmeistaan tuottamatta särön säröä.

Saimme kyllä vielä samana iltana keittiön lattialle lasinsiruja, mutta se liittyi minuun, ei taidokkaaseen murtoon: kun kiskoin myslipakettia jääkaapin täyteen sullotulta alahyllyltä, se veti mukanaan viinipullon, joka räiskähti sirpaleiksi lattialle. Ah, ja se oli vielä tavallista parempi viini!

Mutta nopeasti ja näppärästi Ibrahim työnsä teki ja siisti jälkensäkin saman tien (seuraavan päivän korjaaja vain viimeisteli ikkunan uudet kiinnitykset). Helsinkiläinen huoltoyhtiö ei olisi voinut toimia paremmin - ja olisi lähettänyt muhkean laskun. Kiittelin vuolaasti ja toivotin anopille paranemista.

Pitäkää te muut avaimistanne huolta!

Terkuin Lotta







sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Roskiksia, kyllä kiitos!

 

Kehitys kehittyy

Kun tulin Maputoon elokuussa, yksi asia pisti silmään: valtava roskaisuus. Ehkä asiaan kuuluu viskellä roskia ympäriinsä, ja epäsiisteydestä tulee myös äkkiä noidankehä.

Erityisen viheliäisiä ovat pienet, mustat, käytössä raivostuttavan heppoiset muovipussit, joita saa joka paikasta ja joita myös viruu ja lentelee rikkinäisinä joka paikassa.

Toisaalta yleisiä roskasäiliöitä näytti olevan niukasti. Ei ole, mihin laittaa roskia. Itsekin totuin pian tunkemaan roskat laukkuun tai taskuun ja viemään ne kotiin.

Huonoina päivinä epäsiisteys masentaa. Sitä ei jaksaisi aina kohdata. Ymmärrän kyllä, ettei julkinen roskis ole täällä ongelmaton. Moni olisi oitis penkomassa roskiksia, katsomassa löytyykö niistä syötävää tai myytävää tai muuta hyödyllistä.

Parempia fiiliksiä kaikille.
Kehitys kehittyy kuitenkin myös täällä - hyvä Maputo! Minäkin olen allekirjoittanut vetoomuksen esimerkiksi alempana näkyvän Marginal-rantakadun puhtaanapidosta, ja katua siistitäänkin nyt ahkerammin. Vapaaehtoiset partiot yrittävät huolehtia myös rantojen puhtaanapidosta juhlapäivien jälkeen erityisin tempauksin. Kaupungin alueen rannat ja rannoille vievät ryteiköt, joissa majailee paljon kodittomia, ovat nimittäin masentavan sottaisia.

Mutta nyt olen pannut tyytyväisenä merkille, että kaupunkiin on ilmestynyt upouusia tyylikkäitä roskasäiliöitä, ja ihmisiä valistetaan käyttämään niitä. En siis ole lainkaan ainoa, jonka mielestä kaupunki on kauniimpi siistimpänä. 

Näyttävät roskapullot ilmestyivät rantakadulle äskettäin.


Kierrätysroskapulloissa on metallille, lasille ja muoville omansa - olisi mielenkiintoista tietää, noudatetaanko järjestystä... havaintojeni perusteella suuri haaste on ylipäänsä saada lasit, metallit ja muovit kadulta ja rannalta pois. Mutta nyt ainakin oikeaoppinen kierrätys on tehty niin helpoksi kuin mahdollista!

Jonkinlainen kierrätyshän täällä kyllä toimii, afrikkalaiseen tyyliin, sillä kaikki mahdollinen, minkä voi myydä tai käyttää uudestaan tai mistä voi irrottaa osia uudelleen käytettäväksi (tai myytäväksi), kyllä kerätään kaduilta visusti talteen. Mekin erottelemme roskat kaduille, jotta ihmiset voivat käydä hakemassa muovipulloja, lasitavaraa ja muuta käyttökelpoista pois.

Juttelin taannoin belgialaisen naisen kanssa, joka oli asunut monissa Afrikan maissa, syntynytkin Kongossa. Kysyin, missä hän on viihtynyt parhaiten. Vastaus oli ehkä yllättävä: Ruandassa! Muun muassa siksi, että siellä on niin siistiä. "Voisit vaikka kattaa päivällisesi jalkakäytävälle", Béa kuvasi. Kuulosti uskomattomalta. Puhtaanapitoon siis panostetaan, ja sen vaikutus viihtyisyyteen on ymmärretty.


Maputon kalastajat töissä rantakadun pulloroskisten takana

Siivottomuushan ei suinkaan ole mikään pakkotila, jolle ei voi tehdä mitään. Esimerkiksi Etelä-Afrikassa nautin siitä, että joka paikassa on roskasäiliöitä ja kaduilla on siistiä. Ja meidänkin maputolaiskadullamme talojen roskapussit kerätään kiitettävän usein, eihän tropiikin kuumuudessa oikein muu kävisikään päinsä.

Toisaalla kaupungissa on alueita, jotka vellovat yhtenä roskamerenä, ja ne ovat aina surullisia näkyjä, samoin kaupungin ison kaatopaikan liepeillä jätteitä penkovat lapset ja aikuiset.

Puhdas kaupunki, minulle!

On hauskaa, että uusien roskakorien ulkonäköön on panostettu. Designroskiksessa on sekin hyvä puoli, että se vangitsee katseen, ja silloinhan kukaan ei voi ainakaan väittää, ettei olisi nähnyt sitä!

Puhtaampaa uutta vuotta Maputosta,
terkuin Lotta