keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Teithän digestion, Igor?

Lääkärin kaulakoru



Koska jouluna monien ajatukset liikkuvat ruuassa, on paikallaan esitellä tämä arkikieleemme Maputossa pesiytynyt sanonta. Sen innoittaja on alla.

Muista digestio ennen uimista!
Kävimme elokuussa erään hotellin uima-altaalla, ja altaan varoituskylttirivistössä nauratti erityisesti tämä. Ainahan on tiedetty ja myös varoiteltu, ettei uimaan kannata mennä vatsa täynnä!

Niinpä meillä hihkaistaankin usein: "Voin mennä uimaan, olen jo tehnyt digestion!" Tätä voisi soveltaa suomalaiseen kinkunsulatusjumppaan. Sekin varmasti sujuu parhaiten, jos digestio on  edes osittain suoritettu.

Ajatukset liikkuvat ruuassa myös Maputossa, siksikin, että kaupoissa ja niiden liepeillä tuntuu joulun alla olevan erityisen paljon nälkäisiä avunpyytäjiä. Se riipaisee ja tekee olon avuttomaksi. Miksi minulla on niin paljon, kun monilla muilla on niin vähän? 

Kävin äskettäin tyttäreni Annan kanssa kävelykierroksella Mafalalassa, "historiallisessa slummissa", kuten kierrosten esittelylehtinen kuvailee. Kerron siitä lisää myöhemmin, sillä kävelykierros oli erittäin valaiseva ja mielenkiintoinen, ja suosittelen sellaista lämpimästi jokaiselle Maputon kävijälle. Ilman paikallisopasta turisti ei oikein voisikaan mennä koko alueelle. 

Epätasa-arvo on mietityttänyt minua viime aikoina myös lääkärissä, kun olen käynyt pari kertaa kotimme lähellä sijaitsevassa sairaalassa, Icorissa (Instituto do Coraςão), joka toimii monien ulkomaalaisten ja paremmin toimeentulevien maputolaisten terveysasemana. 

Se on siisti, puhdas ja moderni - tulee mieleen suomalainen terveyskeskus tai Helsingin yliopistollinen keskussairaala Meilahdessa -, ja kaikki on ainakin tähän asti toiminut hyvin. Lääkärien huoneet ovat pelkistettyjä, laitteita ja muuta tavaraa on vähemmän kuin esimerkiksi Suomessa.

Lääkärit puhuvat englantia - heidät tavatakseen täytyy tosin ensin ohittaa vastaanottovirkailijoiden armeija, mutta tähän asti on selvitty väärinymmärryksillä, elekielellä, erilaisilla lappusilla ja ties millä konsteilla, vaikkapa sillä, että pyytää jotakuta muuta soittamaan puolestaan ja tarkistamaan asioita.

Ensimmäisellä kerralla vastaanottovirkailija kysyi minulta portugaliksi jotain, minkä luulin koskevan terveydentilaani. Aloin vaivalloisesti selittää, ja vähän ajan kuluttua hän keskeytti ja sanoi lakonisesti englanniksi: "No, I just wanted to know if you are married." 

Onneksi lääkäri, nauravainen Aurelia (täällä esittäydytään, puhutaan ja toimitaan usein vain etunimillä, mikä tuntuu mukavan helpolta), kirjoittaa minulle usein lappusen, jonka turvin voin ohittaa ensimmäisen vastaanottotiskin ja edetä suoraan toiseen vaiheeseen.

Tai sitten hän sanoo: "Tule vain suoraan tähän käytävään ja sano että senhora Lotta Kristiina tulee tapaamaan minua. Ei täällä ole ketään toista samannimistä, sanon, että päästävät suoraan."

Aurelia on mainio. Kerran kehaisin hänen kaulakoruaan, ja oitis hän riisui sen kaulastaan ja antoi minulle:  "Se on sinun. Ostin sen kerran Portugalista enkä ole sittenkään varma, onko se juuri minun."  

Aurelian kaulakoru.


Köyhemmille maputolaisille Icor on aivan liian kallis, kuten muutama paikallinen on minulle kertonut, kun olen kysellyt heiltä terveydenhoidon hinnoista. Se vaatii hyvät tulot tai hyvän vakuutuksen. 

Icor johti huvittavaan väärinkäsitykseen minun ja tuoreen autonkuljettaja-puutarhuri Stelion välillä. Stelio ei puhu kovin hyvin englantia (mutta opiskelee ja yrittää) enkä minä kovin hyvin portugalia (mutta opiskelen ja yritän). 

Keskustelumme muistuttaa monin paikoin rikkinäistä puhelinta. Minä hoen "mais devagar", hitaammin, ja Stelio toistelee "sorry, sorry", mutta jotenkin ymmärrämme aina lopulta toisiamme. 

Tai niin luulin! Viime viikolla Stelio kuljetti toisen poikamme kylään kaverin luo. Palattuaan hän tiedusteli kohteliasti, jääkö Igor yöksi kyläpaikkaan. Anteeksi kuinka?

Hän toisti kysymyksensä naama peruslukemilla - Stelio on, kuten käytännössä kaikki tähän asti tapaamani mosambikilaiset, todella ystävällinen. Tajusin, että hän luuli, että poikani nimi on Igor! Tajusin myös, miten se oli tapahtunut. 

Olin edellisviikolla puhunut käynneistä Icorissa - kävin siellä useammankin kerran muun muassa siksi, että sairaalan alueella on ILMASTOITU (!!) pankkiautomaattikoppi, jossa on kaiken lisäksi hyvin toimiva pankkiautomaatti (kaikista en aina onnistu nostamaan rahaa).

Voisin usein jäädä tuohon jääkaappiin, anteeksi, pankkiautomaattikoppiin, vain nauttimaan viileydestä. Lisäksi Icorissa on lähin apteekkimme. Ja Maputossa tarvitaan usein käteistä, joten automaatilla tulee käytyä.  

Otin siis Icorin puheeksi useamman kerran. Se on kävelyetäisyydellä, ja yritin selittää, etten aina tarvitse kyytiä sinne tai sieltä pois, mikä kummastutti kuskia. On hiukan hermostuttavaa yrittää livahtaa salaa ulos omasta ovestaan.

Kävelyreittiä Kim il Sungilta Kenneth Kaundalle ja Icoriin.


Halusin tietenkin kävellä sinne ja takaisin, kun se kerran oli helppoa ja mahdollista - Maputo on afrikkalaiseksi pääkaupungiksi erittäin käveltävä, mutta kaikki reitit eivät ole yhtä miellyttäviä. Jotenkin vain oli käynyt niin, että Icor oli epäselvien selitysteni myötä muuttunut kuskin päässä Igoriksi, jonka oli päätelty olevan yksi perheen lapsista. Hmm.

Voi olla, että tarvitsen lisää portugalin tunteja. Ja arvannette, että yhdellä meistä on nyt uusi kutsumanimi.

Hyvää joulua kaikille lukijoille

toivottaa Lotta













sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Souda, souda sinisorsa Maputoon asti

Sibeliusta suomeksi afrikkalaisvoimin



Mosambikilainen Orquestra Juvenil Xiquitsi esitti Jean Sibeliuksen Finlandian suomeksi maputolaisen Escola Primária de Maguigane -alakoulun pihalla 31. lokakuuta 2015.

Tämä kuva on AISM-koulun International Daystä aiemmin syksyllä; Suomi-ryhmä kannattelee lippua!


Orkesteria johti Kaapo Ijäs. Mukana soitti hankkeen yhtenä kouluttajana toiminut sellisti Mila Laine. Kuoron suomenkielisestä valmennuksesta vastasi Elina Penttinen. Hanketta avustivat Kone ja Nokia. Kiitos kaikille! Upeaa, miten hienosti afrikkalaiset ääntävät suomea.

Katsokaa video alla.





Kuulimme myös Souda, souda, sinisorsan. Jouduin pienentämään molempia kännykällä kuvattuja videoita hiukan, jotta sain ne liitettyä tähän - toivottavasti ainutlaatuinen tunnelma kuitenkin välittyy.





Monta kertaa olen Sibeliusta kuunnellut, mutta tämä kerta jäi parhaiten mieleen.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

terkuin Lotta

(Videot: Markus Heydemann)

perjantai 4. joulukuuta 2015

Terveisiä Mosambikin maaseudulta!

Maaseutu on toinen maailma



Maaseudun ja kaupungin ero on kehitysmaissa valtava. Markus kävi vähän aikaa sitten Suomen edustajana eurooppalaisten lähettiläiden matkalla pohjoisessa Mosambikissa, Niassan maakunnassa. Mosambik on iso maa, ja Maputosta Niassaan on 2 000 kilometriä. Maakunnassa sijaitseva, naapurivaltio Malawin kanssa yhteinen Niassa-järvi on yksi Afrikan suurimmista järvistä.

Niassalaismyyjän pähkinöitä ja pähkinäjauhoa.
Sain tuliaisiksi mielenkiintoisia kuvia käyntikohteista, kiitos Markus!

Niistä välittyy äärimmäinen niukkuus ja karu elämä, mutta myös edistysaskelia: uusi koulu, siistin näköinen terveyskeskus, tori, jolla on myytävää. Pähkinöitä, banaaneja, sipulikekoja, kuivattua kalaa. Toivottavasti on myös asiakkaita.

Edistysaskelia tosin voisi olla enemmänkin. Köyhyys on jo kauan sitten lakannut vähenemästä, mikä on huolestuttavaa. Enemmistö kansasta elää köyhyysrajan alapuolella.

Kuulin hankkeesta, jossa pienviljelijöille jaetaan ilmaiseksi 20 000 Nokian kännykkää. Niihin on ohjelmoitu heimokielet, ja lukutaidottomat voivat kirjoituttaa ja luetuttaa viestejä kylän lukutaitoisilla ja lähettää itse ääniviestejä puhelujen lisäksi. Hankkeen toteuttivat kansalaisjärjestö ja puuvillantuotantoyhtiö yhdessä.

Alta näkee, miten kylissä eletään. Olkikattoisissa asumuksissa ei ole ikkunoita.






Delegaatiota odotti juhlava vastaanotto.

Alla on potilaita jonottamassa kylän terveyskeskukseen sekä klinikan lääkäri. Henkilökuntaa ei ole paljon, asiakkaita sitäkin enemmän. Maaseudulla hoidettavaa riittää: on aidsia, malariaa, ripulitauteja, koleraa, yksipuolista ravitsemusta... lista on pitkä. Puhtaan veden puute aiheuttaa paljon tauteja, mutta myös muita lieveilmiöitä.


Lääkäri toivottaa vieraat tervetulleiksi.


Luin taannoin artikkelin naisista, jotka pyöräilevät päivittäin yli 70 kilometriä vain hakeakseen vettä (heillä sentään oli pyörät!). Miehet epäilevät, että naiset käyvät vedenhakumatkoillaan vieraissa, meneehän reissussa epäilyttävän kauan...

Siksi naiset ovat alkaneet pyöräillä ryhmissä - näin yksittäistä naista on vaikeampi syyttää syrjähypystä. Jokaisessa ryhmässä on mukana yksi vanhempi nainen (todennäköisesti minua nuorempi) esiliinana, ennen kaikkea takaamassa ryhmän naisten sanan. Itse ihmettelin uutista lukiessani, miksi miehet eivät vain ota vedenhakua itse hoitaakseen, jos näitä pakon sanelemia pyöräretkiä on niin vaikea sietää.

Mosambikissa, kuten muissakin köyhissä maissa, kuolee ihmisiä vaivoihin ja sairauksiin, jotka ovat vauraissa maissa helposti parannettavissa. Se turhauttaa. Sain tällä viikolla tilaisuuden kysyä entiseltä terveysministeriltä, mikä on maan suurin terveysongelma juuri nyt. Köyhyys, hän vastasi ykskantaan, köyhyys ja koulutuksen puute.


Lisää potilaita



Totisia kasvoja,


Omien lasteni koulussa oli äskettäin Noah-nimisen lukiolaisen järjestämä konsertti, jonka tuotot lahjoitettiin maputolaiselle perheelle. Noah kertoi ylesölle, että yksi perheen lapsista oli menehtynyt puhjenneeseen umpisuoleen, koska hänelle ei ollut pätevää hoitoa tarjolla riittävän nopeasti.

Kaupungissa nopeaa hoitoa voisi saada, jos olisi maksukykyä, mutta tällä perheellä ei ollut niin paljon rahaa. Harvojen yksityissairaaloiden maksut eivät minusta tunnu valtavilta, mutta monille mosambikilaisille ne ovat tähtitieteellisiä.

Alla on pohjoismosambikilaisen Chiuaulan kylän terveyskeskuksen sisäänkäynti.

Teksti kehottaa käyttämään lääkkeitä oikein.

Kauniin väriset hyttysverkot!

Moni Mosambikissa ei osaa vielä lukea, yli puolet kylläkin (56 prosenttia); luku on noussut nopeasti. Miehet osaavat lukea useammin kuin naiset, ja nuoret useammin kuin vanhat - tosin sodan ja köyhyyden jäljiltä Mosambikin väestö on nuorta, onhan väestön eliniänodotekin vain vähän yli 50 vuotta.

Kaupungissa ollaan sekä pitkäikäisempiä että koulutetumpia.

Yksi ongelma on se, että vaikka koulussa oppisi lukemaan, kodeissa ei tietenkään ole mitä lukea, ja hauras taito rapistuu. Lukutaidoksi riittää monien mielestä se, että osaa lukea raamattua - muu ei ole tarpeen. Usein koulunkäyntikieli, portugali, on lapsille vieras kieli, ja sekin vaikeuttaa oppimista. Opettajat eivät välttämättä ota tätä seikkaa huomioon opetuksessaan.

Kylän lapsia.
Hienoa on se, että nykyään liki kaikki lapset aloittavat koulun. Koulu on ilmaista ja myös pakollista. Lapsia houkutellaan pysymään koulussa muun muassa näyttämällä piirrettyjä.

Seuraava haaste on pitää köyhimmätkin oppilaat koulussa loppuun asti! Monien lasten on jätettävä koulu kesken, jotta hekin pääsevät tienaamaan.

Perheiden rahat eivät ehkä riitä kouluasuun, saati muihin tarvikkeisiin. Aliravitsemuksella on myös osansa: nälkäinen lapsi on väsynyt lapsi, eikä silloin jaksa kävellä kouluun ja opiskella. Tytöillä raskaus voi keskeyttää koulutien, olipa sen syynä sitten turhan aikaisin solmittu avioliitto - Mosambikissa on paljon niinsanottuja lapsimorsiamia - tai muu hyväksikäyttö.

Toivottavasti nämä lapset saavat käydä koulua pitkään.


Mitähän heistä tulee isoina?

Kuvan koulu on zimbabwelaisen yhtiön perustama. Yhtiö omistaa maatilan, jolla se työllistää viljelijöitä ja kouluttaa paitsi näiden, myös koko kylän lapsia. Katselen pienten koululaisten kuvia ja mietin, mitä näille lapsille kuuluu vaikkapa 10 vuoden päästä. Jotkut ovat todennäköisesti äitejä, joku on ehkä kuollut, muutama on tällä välin saanut HIVin, osaa ei näkynyt koulussa enää vuosiin, koska heidän täytyi vuorostaan alkaa elättää muita perheenjäseniä itsensä lisäksi.

Mutta aina joku saa mahdollisuuden ja selviää! Toivon, että joku heistä - tai jotkut - on pystynyt kiipeämään vuoren korkuisen esteen yli, jatkamaan opintojaan ja selviämään ulos köyhyydestä kohti parempaa elämää.

Afrikassa elämä tapahtuu suurelta osin ulkona. Kyläkokoukset ison puun alla juuri ennen auringonlaskua ovat elävä perinne. Tällä kertaa kokoukseen tuli vieraita kaukaa.




Tuhansia vuosia kyläkokouksia puun alla.

Delegaatio vieraili myös MDM-puolueen toimistossa. Puolue on erkaantunut oppositiopuolue Renamosta, joka taisteli sisällissodassa valtapuolue Frelimoa vastaan. Frelimon ja Renamon välit ovat jännittyneet, ja sisällissodan ajoilta juontuva väkivallan kulttuuri tulee edelleen helposti esiin. Harmi, ellei asioista kyetä sopimaan. Silloin monet muutkin asiat jäävät hoitamatta.

Aatteen paloa ja kynttilänvaloa.

Terkuin Lotta
(Kuvat: Markus Heydemann)




tiistai 24. marraskuuta 2015

Pientä pehmennystä

Ostoksilla


Viime blogipostauksesta on vierähtänyt aikaa, ja taannoiset hiekkamyrskyt ovat tyystin tasoittuneet. Niiden jälkeen Maputoon on saatu runsaasti vettä, jota onkin kaivattu.

Maputon markkinalöytöjä tällä kerralla
Sade ilahdutti myös meitä eräänkin viikonlopun päätteeksi. Uuden siivoojamme poika, innokas puutarhurikandidaatti ,ylitti paitsi itsensä, myös vesitankkimme kapasiteetin istuttaessaan taimia ja kastellessaan auringon kuivattamaa pihaa.

Niinpä huomasimme pari viikkoa sitten torstai-iltana olevamme jälleen kerran täysin vedettömässä tilassa. Odottelin seuraavana aamuna, josko hallituksen vesi suhisisi pihan ulkohanassa, mutta turhaan - kaupungin vedenjakeluongelmat jatkuivat yhä. Nyt vedettömyys oli kuitenkin omaa syytäni. En ollut valvonut puutarhurin työtä tarpeeksi tarkasti ja muistanut teroittaa, ettei vettä saa tuhlata eikä tankkeja päästä tyhjiksi.

Vesi lopahti parahiksi, kun illan astiat olivat kertyneet röykkiöksi tiskipöydälle, futiksenpeluu oli hiostuttanut pojat, osa ilmastointilaitteista temppuili ja mies kotiutunut hikiseltä työmatkalta Mosambikin pohjoiselta maaseudulta (hän ei erityisemmin ilahtunut, kun mutisin, että tervetuloa kotiin - vettä ei sitten ole, mutta etupiha, joka toimii lähinnä kauttakulkualueena ja josta nauttivat kissa ja vartija, on muuten todella hienosti kasteltu!).

Viikonloppu sujui noutopizzan ja kertakäyttöastioiden voimin, sillä kenelläkään ei ollut voimia ajatella muuta, ja hygieniastamme huolehti poikien koulu, jossa kävimme suihkussa.

Nuorimmaisen mielestä se oli äärettömän noloa: "Mitä! Koulussa suihkuun! Minä en ainakaan mene!" Sattui kuitenkin niin, että koulussa oli kahtena päivänä hyväntekeväisyystempaus, sarja futisotteluita, joiden merkeissä kerättiin rahaa erään maputolaisperheen lääkärikuluihin. Hikeä tippuva maalivahti oli melko helppo suostutella suihkuun muistuttamalla, että mukava kotikylpy tarkoittaisi kanisterista kaadettua pullovettä.

Huomautin myös, että eihän kukaan näe meitä suihkussa - ovet ja verhot on keksitty. Mahdollinen nolous jää pienen piirin häpeäksi.

Olen harvoin nauttinut suihkusta niin paljon kuin American International School of Mozambiquen tyttöjen pukuhuoneessa, usean vuorokauden tauon jälkeen.

Tästä ovesta suihkuun!
Taivaan hanat aukesivat sunnuntaina eli piha sai jälleen ylen määrin vettä, sopivasti puutarhurin huolellisen kastelu-urakan päätteeksi. Kuuntelimme sateen ropinaa ristiriitaisin tuntein. Mutta tiistaiaamuna hallituskin avasi taas hanansa, ja meidän oma kotoinen kuivuutemme helpottui.

Hyvä niin, sillä nythän vedettömyys ei ollut koskenut vain meitä, vaan myös vartijoitamme. Edelliskerralla meillä ei vielä ollut näitä yötä päivää päivystäviä vahteja (joiden ympärivuorokautiseen läsnäoloon on sinänsä ollut totuttelemista). Piti ostaa kanistereita ja pari ämpäriä lisää, jotta vartijatkin saivat vettä omiin tiloihinsa takapihallamme. Arvelen tosin, että paikalliset suhtautuvat sähkö- ja vesikatkoksiin huomattavasti tyynemmin kuin me ulkomaalaiset. He ovat tottuneet niihin, eivätkä liikoja hermostu asioista, joille eivät voi mitään. Tilannehan menee aina ohi. Luultavasti minäkin totun.

Saaliin kanssa kotiutumassa
Vedettömän kauden ja poikkeuksellisen masentavan uutisviikon jälkeen kaipasimme pientä pehmennystä.

Se löytyi asuinkadultamme, Fundação Fernando Leite Couto -nimisen säätiön käsityöläismarkkinoilta. Portugalilaissyntyinen runoilija Fernando Leite Couto oli Mosambikin tunnetuimpiin kirjailijoihin lukeutuvan Mia Couton isä.

Luulin pitkään, että Mia Couto on nainen, kunnes luin hänestä jutun ja opin, että Mia on leijonan ääntelyä kuvaava kutsumanimi, jonka kirjailija omaksui jo lapsena.


Värikkäät laukut rivissä.
Joka tapauksessa Fernando Leite Couto -säätiö on mukava naapuri: siellä on rauhallinen ravintola, näyttelyitä, keskustelutilaisuuksia ja musiikkitapahtumia. .

Markkinoita on aika ajoin eri puolilla kaupunkia, esimerkiksi läheisessä Café Solissa, joka on yksi Maputon ulkomaalaisten suosimia kohtauspaikkoja muun muassa wifi-yhteyden takia.

Tyynyvalikoimaa.

Tällä kerralla ostimme kolme värikästä tyynyä. Eloisat capulana-kankaat ja kaikki, mitä niistä tehdään, on parasta Mosambikia. Esimerkiksi pienet capulana-pussukat ovat minusta täällä kätevämpiä kuin nahkalompakot. Kevyinä ja pehmeinä ne on helppo tunkea taskuun, ja laukun voi silloin jättää kokonaan kotiin.

Capulana-printtihousut näyttävät myös todella muodikkailta.

Ilahduin nähdessäni markkinoilla mosambikilaista kosmetiikkaa. Sitä ei ole ihan helppo löytää! Peruskaupoissa on Niveaa ja Dovea.

Inhambanelaiset Bom-tuotteet (Bio Oléos de Miombo) olivat lisäksi sangen tyylikkäästi pakattuja - ostamani mandariini-rosmariinivoide on kauniissa puisessa purkissa. Luulen, että palaan sarjan pariin vastakin, niin houkuttelevilta puupurnukat näyttivät.

Viimeiseksi markkinakaverini Niina Torikka ja minä löysimme mainion AfriDiva-merkkisen kaulakorun. Sen voi taivutella haluaamansa muotoon kaulaan, ranteeseen, päähän tai vaikka vyötärölle, jos uuma sallii.

Aina tällaiset muunneltavat korut eivät toimi, mutta tämä näyttävä kääty vakuutti minut ja Niinan. Kuvasta näette, miten monia käyttömahdollisuuksia se tarjoaa: teekkari-Niina kietoi sen päähänsä teletappityyliin.

Aalto-yliopistossa puunjalostusta opiskeleva Niina on viettänyt syksyn Maputossa Eduardo Mondlane -yliopistossa. Asumme kävelyetäisyydellä, joten olen ilokseni saanut hänestä kahvi- ja juttuseuraa. Mutta kohta Niina ja koru matkaavat takaisin pohjoiseen.

Teletapin tiara Afrikasta.

Korusta ei myöskään ihan heti näe, mistä materiaalista se on tehty (Coca-Cola -tölkeistä). Kierrätyskoruakin pukee se, että alkuperä on tyylikäs salaisuus.

terkuin Lotta






maanantai 9. marraskuuta 2015

Tuulista menoa

Mutta eihän Mosambikissa voi sataa lunta!


Viime viikolla oli tuulista. Maputossa voi yleensäkin tuulla reippaasti, etenkin rannan tuntumassa. Pieni tuuli on usein vain miellyttävä. Sen ansiosta sää ei aina ole lainkaan niin tukalan kuuma kuin kuvittelisi.

Nyt hatuista ja helmoista sai pidellä tosissaan kiinni. Syy riepotukseen oli ylempänä Somalian rannikolla riehuva sykloni, joka heilutteli häntäänsä Maputon tasolla asti. Olisi ollut helpottavaa pysyä kotona, mutta vilkaisu jääkaappiin puhui muuta.

Lähdimme kauppaan rantaa pitkin kulkevaa Avenida da Marginalia pitkin. Eipä Shopriteen ja Woolworthiin oikein muuta reittiä pääsekään.

Avenida da Marginal, joka on yksi Maputon valtaväyliä, vie sekä ulos kaupungista että paikallisen bileväen suosimalle Costa do Sol -rannalle. Katu on siksi esimerkiksi juhlapyhinä altis ruuhkautumaan. Joka tapauksessa se on vaikuttava bulevardi ajella, sillä sitä reunustava valtameri on joka kerta erinäköinen. Sitä ei hevin väsy katselemaan.

Marginalin palmut kumartavat tuulelle (kuva MKN).
Tällä kerralla meri näytti villiintyneen täysin, vaahtopäät vain vyöryivät rantaan. Palmutkin taipuivat juhlalliseen kumarrukseen, ja ranta-alue oli täysin autio. Äkkiä alkoi kuulua tiukkaa ropinaa, ja tuulilasi sumeni. Suomalainen kun olen, ääni toi ensimmäiseksi mieleeni raesateen tai jäätävän lumituiskun. Mutta eihän Mosambikissa voi sataa lunta! Me olimme hiekkasateessa.

Hiekkaa kertyy tielle (kuva MKN).
Ei voinut kuin hämmästellä sitä vauhtia, jolla tuuli siirsi rannalta hiekkaa asfalttikadulle. Edessämme oli pienehkö auto juuttunut hiekkaan. Koskaan ei tiedä, milloin Afrikassa tarvitsee nelivetoautoa! Kadun viertä kävelevät ihmiset kahlasivat hiekassa liinat pään peittona.

Tuulen myötä sähköt takkuilivat - kielikoulussakin oli samana aamuna ollut jälleen yksi sähkökatkos, samoin meillä kotona iltapäivällä -, ja hetkeä aiemmin samassa paikassa asioinut ystävättäreni Marika Knaapila-Navarrete oli varoittanut, että maksukorttilaitteet eivät välttämättä toimi.

Me onnistuimme kuitenkin maksamaan, ja hylkäsimme aikeen käydä vielä toisessa kaupassa. Lapsi tarvitsi seuraavaksi päiväksi kouluun laskimen, mutta päätimme ryhdistäytyä ja etsiä laitteen lukuisista avaamattomista muuttolaatikoista sen sijaan, että olisimme ajaneet toiseen liikkeeseen ostamaan hätälaskinta. Ostoksia tehdessämme oli tullut jo pimeää, Afrikassahan pimeys laskeutuu nopeasti ja totaalisena.

Kauppamatkallakin voi juuttua hiekkaan! (Kuva MKN)
Pimeässä ei ole mukava ajaa, oli hiekkamyrskyä tai ei. Esimerkiksi kaduilla voi olla isoja kuoppia, joita ei vain näe, kun katua ei ole valaistu.

Oma lukunsa ovat katua ylittävät ihmiset. Kun on pimeää, ja hahmotkin tummanpuhuvia, ylittäjiä on ihan tarpeeksi vaikea erottaa, vaikka he eivät peittyisikään pöllyävään ruskeaan hiekkaan. Koska liikennevaloja ei ole, ihmiset poukkoilevat tien poikki siitä, mistä milloinkin sattuvat pääsemään.

Sananen liikenteestä. Olen liikkunut Maputossa melko paljon jalan, ja toivoisin kaupunkiin edes hiukan enemmän liikennevaloja. Toki täällä täytyy pitää silmä tarkkana, oli valoja tai ei.  Mutta pitkien, liikennevalottomien katujen ylitys on rasittavaa. Ruuhka-aikana kyse ei ole siitä, että ylität kadun sopivana hetkenä, vaan vähiten epäsopivana. Usein tuntuu, että auton ratissa olisi turvallisempaa.

Autojen määrä on kasvanut Maputossa niin nopeasti, ettei liikennesuunnittelu tunnu pysyneen perässä. Esimerkiksi uudessa Polana Shoppingissa ei ole omaa paikoitusta, vaan sinne menevän on tungettava kaaransa siihen koloon, mihin sen kadunvarressa sattuu saamaan, ja neuvoteltava pysäköintimaksusta paikallisten, epävirallisten "lappuliisojen" kanssa.

Voit tietysti jättää maksamattakin, mutta silloin on mahdollista, että autosta on palatessasi kadonnut peili tai suuntavilkku. Pysäköinninvalvojilla on omat tonttinsa, ja he saattavat esittäytyä varmistaakseen, etteivät kolikot mene väärälle miehelle - meidän autoamme vartioi kerran itse James Bond. Tiettävästi täällä liikkuu myös Michael Jackson.

Vaahtopäät Marginalin rannassa (kuva MKN).
Avenida da Marginalilla vain liikenneympyrät hillitsevät autojen menoa, liikennevaloja ei ole. No, puhuri työnsi meidät sujuvasti ja nopeasti kotiin sen jälkeen, kun ruuhkasta selvittiin; hiekkaan juuttuneet autot hidastivat liikennettä takanaan. Myrsky laantui seuraavien päivien kuluessa, ja kuulin, että Avenida da Marginal oli raivattu hiekasta yllättävän nopeasti - hienoa Maputo!

Ruuhkaa Mares Shoppingin edessä (kuva MKN).

Kauppamatka oli yllättävän palkitseva. Kerroin aiemmin, että Maputosta ei saa tuoretta maitoa, eikä iskukuumennetun kestomaidon makea maku edelleenkään puhuttele jälkikasvua. Woolworthin maitotuotehyllyssä - joka on usein tyhjää täynnä - oli kokonaiset 3 litraa Etelä-Afrikasta tuotettua tuoretta maitoa! Ostin ne kaikki. Minulle on arvoitus, onko Woolworthin maitohylly niin usein tyhjä siksi, että tuotteita on tuotu vain vähän, vai ovatko nopeammat ehtineet paikalle ennen minua.

(Kestomaitokin tulee muualta, yleensä Etelä-Afrikasta tai jopa Portugalista. Minusta on ekologisesti ja taloudellisesti aivan nurinkurista tuottaa niin arkista elintarviketta kuin maito Portugalista asti eteläiseen Afrikkaan, mutta näin voi käydä, jos maassa ei ole tarpeeksi, tai lainkaan, omaa tuotantoa.)

Myöhemmin kuulin, että Marika, joka oli käynyt samassa kaupassa ennen meitä, oli niin ikään lapsineen viimeistellyt myrskyillan tuoremaitojuhlalla. Ihanaa, että hän jätti minulle ne kolme tölkkiä! Saan kiittää Marikaa myös näistä blogikuvista.

Maisemaa Avenida da Marginalin tuntumassa (kuva MKN).

Siivoojani Ana tuli kahden päivän kuluttua töihin silmät huomattavan punaisina. Vampyyrikatseen syynä oli silmiin lentänyt hiekka. Hän kertoi, että köyhemmillä asuinalueilla ihmisten oli käynyt köpelösti, kun myrskytuuli riehui hatarien rakennusten ja peltikattojen kimpussa. Omiin silmiinsä Ana suhtautui tyynesti, "se menee ohi".

Olen jo huomannut, että monilla afrikkalaisilla on hyvin rauhallinen asenne sellaisiin elämän vastoinkäymisiin, joille ei voi mitään. Siinä, missä suomalaiset riehuisivat sosiaalisessa mediassa, vertailisivat kärsimyksiään ja kyselisivät, kenen on vastuu, täällä elämää jatketaan. Tietysti siksikin, ettei useimmilla ole mahdollisuutta, saati aikaa, roikkua netissä valittamassa; päivittäinen arki vaatii huomiota koko ajan.

Minusta oli jo Marginalilla tuntunut ristiriitaiselta katsella myrskyssä patikoivia ihmisiä mukavasta autosta käsin. Mutta näihin tuntemuksiin saa täällä tottua.

Hiukan lohdutti se, että olen elämäni aikana taistellut lukemattomia kertoja tietäni eteenpäin talvisessa lumimyräkässä, kahlannut upottavassa hangessa ja liukastellut sohjossa nenänpää jäässä. Asennoissa ja ilmeissä ei lopultakaan ollut paljon eroa. Samanlaista määrätietoista, etukenopainotteista etenemistä.

Tuisku siellä, hiekka täällä.

Tuulinenkin päivä päättyy auringonlaskuun. (Kuva MKN)

terkuin Lotta

(P.S. Se laskinkin, jota emme olisi jaksaneet alkaa etsiä, löytyi muuttolaatikoista, mistäpä muualta kuiin Berliinin aikaisen koulurepun sisältä. Seuraavan päivän matematiikantunti oli pelastettu.)

maanantai 26. lokakuuta 2015

Road trip naapuriin

Häivähdys Neuvostoliitto-oloa (ja pari leijonaa)


Perheen ammattidiplomaatille koulun syyslomaviikko lokakuun puolivälissä oli työntäyteinen. Ilahduin valtavasti, kun Maputossa pitkään asunut suomalaisnainen kysyi, lähtisimmekö hänen seurakseen lyhyelle reissulle Etelä-Afrikkaan, Krugerin kansallispuistoon.


Nämä Krugerin kissat eivät pahemmin piitanneet yleisöstä.
Tiesiköhän Kirsi, että pelasti viikkomme? Suurkiitos siitä. Tällä talonvahdilla oli jo melko mökkihöperö olo vesi- ja sähkökatkosten ja muiden huolten jälkeen (luovuin taannoin kodinhoitajastamme, en siksi, että hänessä olisi ollut jotain vikaa - päinvastoin -, vaan siksi, että kodin jakaminen päivittäin kahdeksan tunnin ajan toisen kanssa tuntui liian oudolta. Meillä ei myöskään ollut hänelle tarpeeksi töitä). Mutta ratkaisu oli vaikea.

Maputosta on vain 119 kilometriä lähimmälle Etelä-Afrikan raja-asemalle. Kun siitä mennä posottaa yli näytettyään ensin kiltisti paperinsa ja passinsa Mosambikin puolella rajaa, sitten toistamiseen Etelä-Afrikan maaperällä, on jo melkein Krugerin sisääntuloportilla. 

Reissun vaatima paperisotakin oli jo puoliksi voitettu, sillä teimme elokuussa yhden yön pikamatkan Krugeriin Marloth Parkiin, Maqueda Lodgeen (hyvä kohde esimerkiksi häämatkalaisille tai muun merkkipäivän viettäjille).

Aikuisille riittää passi ja viisumi, jolla Mosambikiin pääsee takaisin, mutta alaikäinen tarvitsee syntymätodistuksen (siinäkin tapauksessa, että molemmat vanhemmat ovat mukana) ja, jos hän matkustaa vain isän tai äidin seurassa, toisen vanhemman suostumuksen matkaan. Vielä tarvitaan . poissaolevan huoltajan passin virallinen kopio. Meidän ei tarvinnut hankkia kuin nämä kaksi lisädokumenttia kummallekin pojalle. Paperit ja passit näytetään kahteen kertaan, ensin Mosambikin puolella rajaa, sitten parinsadan metrin päässä Etelä-Afrikan puolella. Joskus jonoissa voi vierähtää pitkäkin tovi.

Majapaikkamme.
Kun pääsimme ruokakauppaan Etelä-Afrikan puolella Komatipoortin kylässä, joka on siltä suunnalta Krugeriin tulijoiden ensimmäinen etappi, käsitin olleeni aika pitkään Maputossa.

Tuijotin hyllyjä suu auki kuin neuvostoliittolainen loikkari. Näin paljon hedelmiä, marjojakin - en ollut nähnyt mustikoita heinäkuun jälkeen. Pieniä Babybel-juustoja, muista puhumattakaan! Ihmeellisiä sinisiä muroja! Lehtiä ja kirjoja! Dvd-elokuvia, laillisia ja toimivia - me emme täällä ole nähneet kuin niitä piraattikopioita, joiden laatu on aina yllätys. Ja mikä mahtavinta, tuoremaitoa!

Muumit afrikaansiksi.
Luitte oikein, maitoa. Etsittyäni elokuussa turhaan tuoremaitoa Maputosta olin jo unohtanut koko juoman olemassaolon, mutta matkaseuralaiseni arvasi sanomattakin, millaisia Komatipoortin hienouksia ehkä osaisimme arvostaa. "Nyt kannattaa ostaa tuoremaitoa. Sitä ei saa Maputosta." Tell me about it! Pojat eivät pidä säilyvän maidon mausta Suomessakaan.

Hulluinta on, että Komatipoort on oikeasti todella pieni paikkakunta, ei mikään shoppailuparatiisi. Minulle se kuitenkin riitti, kuola valui suupielistä.

Onhan Maputossa kauppoja, viime vuosiin verrattuna paljonkin. Mutta kaikkea ei tänne asti tuoda, ja joskus hyllyt ovat tyhjät. On vain opittava, mikä on minkäkin liikkeen valtti. Yhdestä liikkeestä saa pestoa, toinen myy kissanhiekkaa, kolmannessa on hyvä valikoima liha- ja kalapakasteita ja neljännestä löytää kuplavettä isossa pullossa.

Kaikkeen tähän tietysti tottuu nopeasti.

(Joskus tapahtuu riemastuttavia yllätyksiä. Kuten ystäväni Marika sanoo, Maputossa voi vielä kokea aitoa löytämisen iloa. Olin etsinyt pitkävartista rikkalapio-harjasettiä kaikkialta, tuloksetta. Myynnissä oli vain harjoja tai pieniä rikkalapioita. Kaipasin kipeästi muuttokuormasta jäänyttä Sini-rikkalapiota. Kun olin erään kahvilan viereisessä minipuodissa ostamassa juotavaa, huomasin hämärässä peränurkassa etsimäni kaltaisen lapio-harjasetin. Piti ihan kysyä, oliko se putiikin omaa siivousvälineistöä - niitä kun oli vain yksi. Sain ostaa sen. Poistuin ilahtuneena juomatölkit ja harjasetti kainalossani.)

Etelä-Afrikan hintatasokin on kukkaroystävällinen. Maputossa kova tuontivero ja pitkät kuljetusmatkat sekä se, että oikeastaan melkein kaikki tuodaan muualta, nostavat kulutustuotteiden hintoja ylös.

Pian kömmimme valtavine ruokasäkkeinemme autosta Buckler´s Africa -majapaikan ovelle. Mopo niinsanotusti lipesi neuvostoloikkarin käsistä, mutta puolustuksemme totean, että mukana oli kolme liikunnallista poikaa...

Buckler´s Africa sijaitsee puiston laidalla, joten sen uima-altaalta voi tiirailla Krugeriin. Tuloiltana näimmekin sarvikuonoja ja elefantteja juomassa. Pääsimme lomatunnelmaan. Tuntui hyvältä olla Afrikan mantereella sekä nähdä - ja muistaa - siitä tämäkin puoli. Kirsi muisti vielä huomauttaa, että hanavettä voi juoda - sekin vielä! Kanisterit hiiteen pariksi päiväksi.


Näkyykö elefantteja? 
Entä ne eläimet? Ettei kukaan luulisi, että matkan pääasiallinen anti oli maidossa, hanavedessä ja Komatipoortin Supersparissa (vaikka nekin ovat tärkeät, kun turisti tulee Maputon suunalta), todettakoon, että Kruger on maineensa veroinen elämys ja joka kerta erilainen. Eläimethän ovat siellä kotonaan, joten ne näyttäytyvät - tai eivät näyttäydy - omilla ehdoillaan.

Oppaita ja muuta kirjallisuutta on tarjolla runsain mitoin, ja suosittelen sellaisten hankintaa, sillä hyvillä tiedoilla retkestä saa enemmän irti. Kruger on paljon muutakin kuin "Big Five" (leijona, leopardi, norsu, sarvikuono ja puhveli). Esimerkiksi hyeenat ovat kummallisen näköisiä, pelottavia, kiinnostavia ja yllättävän isoja otuksia, joiden ei haluaisi hölkyttävän vastaan iltakävelyllä. Alla pahkasika.

Pumba ruokailee.

Tällä kertaa kohtasimme viisikon kuninkaat eli leijonakaksikon ihan tien vieressä. Mikä ilo! Ne ovat kuvassa ylempänä. Katsekontakti ison kissan keltaisiin silmiin on pysyvä matkamuisto.

Viereemme pysähtyi toinen auto, jonka matkustaja rullasi etuikkunan auki ja kysyi, mitä katsomme.

Kirsi viittilöi tien viereen ja vastasi: "Suoraan edessänne on kaksi leijonaa puun alla nukkumassa, there are two lionesses sleeping under the tree straight ahead." Sen jälkeen hän kääntyi meihin kyytiläisiin päin ja tuuletti.

"Jess! Edessänne on leijona! Ihan joka päivä ei pääse sanomaan tällaista lausetta!"

Taas näissä kulisseissa!
Kotona vastassa oli jotain uutta, ovivartija (pääsin kyllä sisään tervehtimällä ja kertomalla, että asun täällä) ja jotain odotettua: muuttolaatikot.

Kiitos Kirsin kylmälaukun, kotiin Avenida Kim Il Sungin jääkaappiin körötti muun muassa kaksi tölkkiä Woolworthin tuoremaitoa. Luksusta! Toisessa on tilkka jäljellä. Niistä on kaadeltu hartaasti ja säästellen.

Terkuin Lotta

P.S. Entinen kodinhoitajamme sai kokopäivätyön jo viikon kuluttua siitä, kun hän lopetti meillä. Eri foorumeille laittamamme ilmoitukset poikivat puheluja, ja möin jopa eioota muutamille kyselijöille. Mikä helpotus! Olin piehtaroinut öisin tunnontuskissa miettien, miten naisparan kävisi. Olimme päättäneet tukea häntä rahallisesti siihen asti, että hän löytää uuden pestin, sillä työttömyys kehitysmaassa on karu kohtalo. Parempi kuitenkin näin. Mekin taisimme jo löytää etsimämme eli osa-aikatyötä etsineen siivoojan, joten tällä saralla asiat ovat taas järjestyksessä.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Kop, kop, onko hallituksen vettä?

Lasillinen kerrallaan


Viime aikoina ajatukseni ovat pyörineet, vai pitäisikö sanoa lilluneet, vedessä. Laaja sähkökatkos pimensi Maputon pari viikkoa sitten. Istuin silloin portugalin tunnilla. Luokkahuoneen valot sammuivat ja ilmastointilaite lakkasi hurisemasta.

Sillä hetkellä en jäänyt miettimään asiaa, pieniin katkoksiinhan tottuu. Tunnin jälkeen muistin liian myöhään, että vessaakaan ei nyt sitten voi vetää (muistanette aiemman blogipostauksen aiheesta - Maputossa päästään usein perusasioiden äärelle!). Seuraavana päivänä kielikoulun vessaan oli ilmestynyt tuoksuvalla pesuvedellä täytetty ämpäri ja kauha.

Kodin tärkeimmät tavarat, oli katkos tai ei.
Harmittomalta tuntunut sähkökatkos olikin laajemman riesan alku. Kaksi muuntajaa oli hajonnut, minkä seurauksena vedenpuhdistamot eivät voineet toimittaa vettä Maputon alueelle tavalliseen malliin.

Moni talous oli päiväkausia joko ilman sähköä, vettä tai molempia. Eivät kuitenkaan kaikki! Presidentin ja tärkeimpien ministerien kotien tuntumassa ei ollut ongelmia. Valtaeliitillä taitaa olla omat jakelukanavansa, joita rahvaan huolet eivät häiritse.

Tänne muuttaessamme minusta tuntui alkuun hassulta, että meillä riittää lämmintä vettä. Talossa on tarpeeksi isot lämminvesiboilerit. Saksassa meillä oli liian pieni boileri, ja kylpemiseen vaadittiin rasittavaa kuuman veden kantoa ämpärillä keittiöstä, jossa oli erillinen boileri (se niistä saksalaisista insinööri- ja suunnittelutaidoista). Oli helpotus, kun kylpyhuoneen boileri hajosi puoli vutta ennen poismuuttoa ja tilalle kärrättiin isompi. Vihdoin kuumia kylpyjä!

Vähän sama tilanne oli Brysselissä. Sielläkin meillä oli amme ja boileri eri paria. Suomen lomilla nautin aina valtavasti siitä, että hanasta saattaa laskea huolettomasti kuumaa vettä tarvitsematta pelätä sitä hetkeä, jolloin se alkaa vääjäämättä muuttua haaleaksi ja lopulta kylmäksi  - eikä amme ole silloin edes puolillaan.

Täällä, jos missä, olisin ymmärtänyt, ettei kuumaa vettä ole. Vesihän on monille ylellisyyttä, Maputossa tilanne on poikkeuksellisen hyvä muuhun maahan verrattuna. Siis silloin, kun vedenjakelu toimii...

Funktionaalista puutarhasisustusta.

Kuten kuvasta näkyy, meidänkin pihallamme komeilee kaksi vesitankkia. Niihin virtaa säännöllisesti hallituksen vettä, government water, kuten vuokraisäntämme Ibrahim asian ilmaisi tankkeja esitellessään.

Vedenjakeluhäiriön aikana tankeissa ei tapahtunut mitään. Ainakaan niihin ei kuulunut virtaavan lisää vettä. Tiskasin kuten kesämökillä Suomessa, kuumalla vedellä ja säästeliäästi (emme ole vielä saaneet hankituksi astianpesukonetta - se ei jotenkin ole tuntunut oleelliselta, kun kaikkea muuta hankittavaa on ollut yllin kyllin). En uskaltanut lotrata surutta säiliövedellä, olihan olemassa riski, että se lopahtaa äkkiä. Oli kerrottu, että jakeluhäiriö voi kestää viikkokausia. Ei tullut mieleenkään esimerkiksi täyttää vuotavaa uima-allasta.

Hallituksen vettä?
Tankkien ansiosta meillä oli kuitenkin asiat hyvin, olihan niissä vettä käytettäväksi ja saimme (lyhyet) suihkumme. Monilla muilla oli huonommin. Esimerkiksi kodinhoitajammme piti käydä jalkapatikassa ostamassa kaikki käyttövetensä. Autoilevilla oli helpompaa, he pystyivät hakemaan kymmeniä litroja kerralla.

Tilanteen parannuttuakin vettä jaettiin monin paikoin varmuuden vuoksi säännöstellen. Jos vesikatkos olisi jatkunut pidempään - se on ilmeisesti nyt ohi -, mekin olisimme ennen pitkää tilanneet yksityiseltä firmalta tankkeihin täydennystä.

Juomavesihän nyt täytyy joka tapauksessa aina ostaa, oli vesikatkoksia tai ei. Vesikanisterit ovat kodin tärkeimmät tavarat, ja kummallista kyllä olen huomannut, että juon kuumassa Maputossa paljon vähemmän vettä kuin kylmässä Suomessa. Kun vettä ei voi noin vain valuttaa hajamielisesti hanasta, vaan jokainen lasillinen on harkittu ("kai muillekin riittää?", "pärjäisikö tällä vielä huomiseen?"), jäädään litrojen päähän suomalaisista vedenjuontisuosituksista. Lasillinen kerrallaan.

Tankeista ei näe, paljonko niissä on vettä jäljellä. Vesikatkon aikana turvauduin vuokraisännän neuvomaan koputusmetodiin, jota voisi nimittää myös arvauskonstiksi. Koputtelin tankkeja ja kuulostelin, seuraako koputusta ontto kaiku vai vaimeampi ääni. Kop, kop, onko hallituksen vettä?

Viime perjantai-iltana meidät yllätti jälleen vuorokauden mittainen sähkökatkos. Hanat huokailivat tyhjää ja jääkaapin ovi piti pitää visusti kiinni. Onneksi on uima-allas! Sekin tosin on vuoto-ongelmineen korjauksen tarpeessa, mutta sieltä sai vettä vessanpönttöä varten.

Tähän mennessä oli nimittäin jo selvinnyt, että pihan toinen silmänilo, pikkuauton kokoinen generaattori, ei toimi. Jostain syystä en tässä vaiheessa enää yllättynyt.

Löysin kielikoulun kautta laitteelle korjaajan, Paulon, joka kävi tänään jo kolmatta kertaa sitä katsomassa (odotin häntä muun muassa koko viime viikon). Korjaus on edistynyt: ensimmäinen diagnoosi "jokin on vialla" (something is wrong, kuten talon aikaisempien asukkaiden huoltomiehenä toiminut islantilainen muotoili) on kehittynyt muotoon "jokin osa täytyy ehkä vaihtaa".

Vähäpuheinen, mutta avulias islantilainen, jolle soitin viimeksi tänään, muun muassa auttoi löytämään generaattorin sähkötaulun talon komeroiden uumenista. Samassa kaapinnurkassa oli myös elämää nähneen näköinen kassakaappi. Siitä tuli lähinnä olo, että sille, mitä tuon sisuksiin hautaa, sanoo ikuiset hyvästit.

Ehkä näen vielä sen päivän, jolloin generaattori hyrähtää käyntiin, kun valot sammuvat.

Tuleekohan generaattori joskus kuntoon?

Mutta takaisin viikonvaihteen sähköttömään tilaan. Yöllä oli tukalat oltavat, kun ilmastointi ei ollut viilentänyt huonetta illalla, ja päivällä oli hikoiltu 36-38 asteessa ilman vilvoittavia merituulia, joista Maputossa saa nauttia usein.

Irrottelin kosteat polyesterilakanat ihostani ja tassuttelin alakertaan lukemaan taskulampun valossa amerikkalaisen koulun kirjastosta lainaamaani kirjaa, jaloissani nelijalkainen, joka pärjää ilman sähkövalojakin. Oikeastaan ihan tunnelmallista.


Sähkökatko merkitsee myös laatuaikaa.


Terkuin Lotta





keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Silmänkääntötemppu Maputossa

Sekä että -kaupungissa



- Afrikan kauneus on erilaista, ei aina ihan helppoa. Se pitää löytää, opasti mantereella pitkään asunut lapsuudenystäväni kesällä.

Kuinka usein hänen sanansa ovatkaan palanneet mieleeni, kun olen kävellyt Maputon kaduilla.

Tiedättehän naistenlehtien muodonmuutokset ja niiden ennen- ja jälkeen-kuvat? Täällä olen ajatellut niitä usein. Nyt en tosin katsele ennen- tai jälkeen-kuvia, vaan molempia samassa paketissa. Maputossa kaikki on sekä että.

Rumuus ja kauneus, laiminlyönnit ja huolenpito, karuus ja värikylläisyys - ne ovat läsnä yhtä aikaa. Aurinkoinen turistikuva tarvitsisi rinnalleen toisen, joka näyttäisi, mitä vieressä on. Tai toisin päin.

Yksityiskohta kielikouluni Anarkalyn puutarhasta.

Vähän aikaa sitten ihailimme ystävän ottamaa kuvaa Maputon rantabulevardilta. Tiedättehän, kimmeltävä meri, huojuvat palmut, sininen taivas. Rantaparatiisi?

Kovia kokeneen kaupungin todellisuus heti meren ja palmujen takana rajautui kuvasta ulos. Rantabulevardikaan ei oikeastaan ole idylli, jossa istuskellaan huolettomasti gin tonicia siemaillen - näkymä Intian valtamerelle on vaikuttava, mutta alue ei ole turvallista kävelyseutua. Kuva ei kuitenkaan valehdellut. Merellinen kauneus on osa Maputoa, vaikka tämä kaunotar hieman nilkuttaakin.

Tässä alla on Anarkaly-kielikoulun rakennuksen kuva. Käyn tuolla portugalin tunneilla. Koulu sijaitsee Avenida Eduardo Mondlane -nimisen väylän poikkikadulla. Soma talo, eikö totta?

Anarkaly-koulun talosta on huolehdittu.

Maputossa on paljon portugalilaistyyppisiä, siirtomaa-ajasta muistuttavia huviloita. Osa on kurjassa kunnossa. Ne jäivät oman onnensa nojaan, kun portugalilaiset pakenivat Mosambikista sodan jaloista 1970-luvulla. Taloista onnekkaimmat ovat löytäneet ylläpitäjän.

Voisi kuvitella olevansa Portugalissa.

Monet niistä ovat haikealla tavalla viehättäviä ränsistyneinäkin. Meidänkin asuinkadullamme niitä on, ja aion esitellä niitä blogissa myöhemmin. Huviloista näkee, miten ihastuttava "välimerellinen" kaupunki Maputo on joskus ollut.

Niistä näkee ikävä kyllä myös sen, millaista jälkeä sota ja köyhyys tekevät.

Samaa voisi sanoa seuraavasta kuvasta. Kaukana kielikoulusta? Ei kovin.



Kadun toisella puolella näyttääkin tältä.
Tällainen näkymä tervehtii katsojaa koulua vastapäätä. Olen ottanut edelliset kuvat samassa kohdassa kuin tämän.

Toisin kuin siirtomaa-ajan ikääntyneet huvilakaunottaret, nämä sosialistisen ajan muistomerkit eivät kanna vuosiaan tyylikkäästi. Rankka menneisyys on uurtanut ja kolhinut  niihin jälkensä, eikä kasvojenkohotuksiin ole ollut rahaa.

Tällaiset pytingit eivät suinkaan ole asumuksista vaatimattomimpia, onhan kortteli keskellä kaupungin vilinää, ja näissä on kunnon lattiat ja katot. Maalattiaiset hökkelikylät eivät puolestaan ole kovin kaukana, ainakaan maantieteellisesti.

Kävelymatkan päähän tästä rakennetaan luksuspilvenpiirtäjiä, joista on näköala merelle ja kaupungin ylitse.


Muuttaisitko afrikkalaiseen pilvenpiirtäjään?


Päätä kääntämällä pääsee siis kahteen aivan eri tunnelmaan. Vähintään kahden, luultavasti useamman maailman yhteiskunta tämä onkin.

Terkuin Lotta


keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Ryhmysitruunoita Maputon torilla

Muista pesunkestävät kengät!


Maputon ruokatorit ovat jotain, mistä olin tähän asti nähnyt vain kuvia - upeita sellaisia - Elina Penttisen ruokakirjassa Piripiri! Makuja Mosambikista (Schildts&Söderströms 2014)Hankin kirjan jo ennen muuttoa Maputoon, ja suosittelen sitä afrikkalaisesta keittiöstä kiinnostuneille. 

Maputoon kotiutunut Elina Penttinen on tehnyt hyvää työtä paikallistaessaan ruokaohjeensa suomalaislukijoille sopiviksi. Meillä erikoisille, mutta Afrikassa tavallisille raaka-aineille, kuten kassavalle, on lueteltu vaihtoehtoja, joten kokkausinnon koittaessa pohjoisessa asuvan lukijan ei tarvitse mennä lähikauppaa pidemmälle, jos ei pysty. Kirja on myös tuhti tietopaketti, ja kauniiden kuvien takia sitä selailee mielikseen, vaikka ei kauhaan tarttuisikaan. 

No, eilen näin röykkiöittäin kassavaa (eli maniokkia) ja muutakin. Ystäväni, Maputossa ja muualla Afrikassa pitkään työskennellyt kehitysyhteistyön asiantuntija Katja José ehdotti torireissua. Hän oli löytänyt torin mosambikilaisen työtoverin vinkistä. 

Ennen lähtöä hän vilkaisi jalkoihini: "Millaiset kengät sinulla on?" Olin älynnyt valita umpinaiset kengät. "Voiko nuo pestä", Katja varmisti vielä. Ajatus ei ollut uusi - kodinhoitajamme Tina oli jo kertaalleen pesaissut kenkämme todettuaan oma-aloitteisesti niiden kaipaavan vettä ja saippuaa. Maputossa ei varmaankaan voi olla liian tarkka puhtaudesta.

Ostimme tältä rouvalta porkkanoita.
Viikonlopun sateiden jäljiltä torialue oli tosiaan mutainen, ja askeliaan sai sovitella. Torille ei ehkä muutenkaan kannata mennä parhaissa sandaaleissaan.

Voi sitä naurun ja riemun määrää, kun näytin tälle kauppiaalle (viereinen kuva) otostani. Kaikki lähistöltä kutsuttiin ihastelemaan. Mosambikissa on paljon ihmisiä, jotka eivät ole koskaan nähneet valokuvaa itsestään.

Olisipa minulla ollut vanhanajan polaroid-kamera, niin olisin lahjoittanut kuvan rouvalle itselleen.

Saanko esitellä: ryhmysitruuna!
Kurttuinen sitruuna näyttää kirjaimellisesti tautiselta. Säikähdin pahanpäiväisesti, kun avasin viime viikolla jääkaapin ja hyllyltä tuijotti hurja vihertävänrusehtava möykky, joka ulkonäöstään päätellen kärsi jostain hirvittävästä sairaudesta. 

Piti ihan miettiä, mitä oikein olin pyytänyt kodinhoitajaa ostamaan (meillähän ei ole vielä autoa, joten olen sälyttänyt osan ruokaostoksista Tinalle, joka tietysti hänkin kantaa ne jalkapatikassa!). Ryppyistä hedelmäpommia oli vaikea tunnistaa. Halkaisin yhden, ja se osoittautui ihan kunnon sitruunaksi. Sittemmin avulias ystäväni Minna-Maria identifioi möhkäleen ryhmysitruunaksi. Niitä oli torilla kekokaupalla.

Nämä banaanit näyttivät hyviltä.

Ostimme myös banaaneja ja mangoja. Näitä hedelmiä sekä papaijoja saa edullisesti, koska niitä viljellään myös täällä. Joskus paikalliset banaanit ovat melko kärsineen näköisiä. Se voi johtua siitä, että kuljetusolot kuumalla säällä ja Mosambikin töyssyisillä teillä ovat niille liikaa. Marketteihin kaukaa tulleet, muoviin pakatut tuontihedelmät ovat usein houkuttelevammassa kunnossa.

Päätimme kierroksemme ananaksiin, joiden jälkeen kassit jo painoivat. Toki ympärillämme kieppuvilta pikkupojilta olisi saanut ostaa kantoapua. Miksiköhän lapset eivät olleet koulussa? Tiedän, että joissakin kouluissa käydään tilanpuutteen vuoksi vuoroissa, mutta se ei selitä kaikkien kaduilla parveilevien lasten määrää.

Ananas oli todella hyvää.

Torilta kurvasimme vielä Maputon kauppahalliin (Mercado Central de Maputo), joka oli arkista paikallistoria siistimpi, katettu ostospaikka. Ostin kauppahallista pussillisen cashew-pähkinöitä.

Cashew-pähkinät kasvavat Mosambikissa.
Vielä vuosikymmeniä sitten Mosambik tuotti paljon pähkinöitä sekä omaan käyttöön että vientiin, mutta kaoottinen sota-aika ja sitä seuranneet muut ongelmat sulkivat pähkinänjalostustehtaat. Koneet ja puut vanhenivat. 2000-luvun alussa pähkinöiden viljelyyn ryhdytttiin jälleen panostamaan. Cashew-sektori elpyy, vaikka vaivatonta ei ole vieläkään. Jos tehtaan kone esimerkiksi hajoaa, voi hyvin olla, että korjaaja pitää lennättää Etelä-Afrikasta.

Kyselin työnsä takia Mosambikin maaseutua kiertäneeltä Katjalta pienviljelystä Mosambikissa. Viljelysmaata ja aurinkoa riittäisi, logistiikkaa ja resursseja ei, kuten esimerkiksi kastelujärjestelmiä.

- Monilla on kyllin urakkaa siinä, että saavat oman ja perheen vatsat täyteen, Katja kuvaili tilannetta.

Suurin osa omavaraisista pienviljelijöistä siis viljelee itselleen, saadakseen syötävää. Osa maatalouden kehitysyhteistyöhankkeista tähtääkin juuri siihen, että nämä pienviljelijät voisivat siirtyä tuotannolliseempaan suuntaan, myymään myös muille.

Se vaatii monia rakennemuutoksia. Vaikka halua pienyrittäjyyteen olisi, toteutus ei onnistu, jos kaikki vedenkantoa myöten pitää tehdä omin käsin ja jaloin matkojen päästä. Vielä täytyy toivoa, ettei tule tulvaa tai kuivuutta, joka tekee vaivannäön tyhjäksi. Paljon on tehtävää.

Terkuin Lotta